Viisas essee Hesarissa
17.08.2019 13:04

 

Jos vielä jaksatte kuulla, palaan äskettäiseen (15.8.) aiheeseeni lukemisesta.

Ja vaikka ette jaksaisikaan, palaan silti.

"Kirjat tekevät meistä ihmisiä", otsikoi Jussi Ahlroth esseensä HS Viikossa (33/2019). Oi että sen lukeminen teki hyvää kirjafriikin sydämelle. Pieni lainaus näin aluksi:

"Jos haluaa ymmärtää, mikä on suurin ero ihmisen ja eläinten välillä, kannattaa käydä kirjastossa. Kirjallinen kulttuuri tekee meistä ainutlaatuisen verrattuna muihin planeettamme eläinlajeihin. Sitä kannattaa miettiä nyt, kun kirjoja luetaan entistä vähemmän ja kirjojen arvo on jopa kyseenalaistettu,"

Ahlroth saattoi viitata viestintäalalla toimivaan ex-poliitikko Mikael Jungneriin. Tämä kirjoitti äskettäin twitterissä, että lukeminen on vain lyhyt vaihe ihmiskunnan historiassa. Siksi sen katoamista ei ole syytä murehtia. Ohhoh Mikael! Ennen pidin sinua älykkönä, nyt en tiedä.

Kieli ei sinänsä tee meistä ihmisiä, sillä myös eläinlajeilla on omat kielensä. Pikkulintu osaa varoittaa lajitovereitaan haukan lähestymisestä. Mutta se ei osaa jälkeenpäin kertoa muille, että haukka kävi täällä. Eläimiltä puuttuu symbolifunktio, joka meillä on.

Ahlroth sanoo asian näin: "Vain ihmisellä on kyky välittää tietoa, ymmärrystä ja osaamista eteenpäin, ja uusi tieto kerääntyy vanhan päälle". Helena Telkänrantaan (2016) viitaten hän puhuu kulttuurimme kumuloitumisesta. Kaikki uusi rakentuu vanhan päälle. Nykyaikaisen tietokoneen rakentamiseen on tarvittu sukupolvien mittainen polku. 

Ahlroth lopettaa juhlavasti: "Kirjastoissa ihmiskunnan yhteinen kulttuuri elää, aina tässä hetkessä, aina käden ulottuvilla. - - Me emme näe kauas siksi, että seisoimme jättiläisen harteilla. Me seisomme kirjapinojen päällä."

Sataa ja aurinko paistaa kirkkaasti.  Mummoni Edla Elisabet sanoi, että silloin taivaassa on häät. Mikä sen tietää, vaikka olisikin. Edla oli viisas ihminen.       

 

 
Hallituksen vahva mies Lintilä
16.08.2019 14:38

 

Antti Rinteen hallituksen vahva mies ei ole Antti Rinne.  Mika Lintilä on.

Viisikkohallitus oli hädin tuskin nimitetty, kun pääministeri  Rinne (sd), työministeri Harakka (sd) ja sosiaali- ja terveysministeri  Pekonen (vas) ehättivät kukin tahollaan julistamaan kuolemantuomion aktiivimallille.  Ministerit näyttivät suorastaan kilpailevan siitä, kenelle ansio ja pisteet asiasta kuuluvat. Muuta ei sitten ole saatukaan aikaan.

Hallitus ei ole esittänyt ensimmäistäkään ideaa saati toimenpidettä, miten työttömien aktivointi aiotaan jatkossa hoitaa. Jotenkin se pitää tehdä, sillä mittavia menolisäyksiä on perusteltu vain ja ainoastaan työllisyyden nostolla. 

On se aika vuodesta, jolloin tasavallan budjettia hiotaan. Ja mikäpä muu onkaan ollut tapetilla kuin työttömien aktiivimallin purkaminen. Pääministeri on tiedottanut medialle, että aktiivimallin leikkuri poistuu ensi vuoden alusta lukien. Samoin poistuvat malliin sisältyneet työttömien velvoitteet. Enää ei siis tarkastelujakson aikana tarvitse olla 18 tuntia työssä eikä osallistua 5 päivää kestävään työllisyystoimenpiteeseen. (Jälkimmäisellä tarkoitetaan yleensä työviranomaisen järjestämää työnhakuvalmennusta tai vastaavaa toimintaa.)  Eikä siinä kaikki. Rinne on luvannut, että jo leikatut päivärahat palautetaan ennalleen.

18 tunnin työskentely 65 päivän aikana ei kuulosta mahdottomalta vaatimukselta. Kritisoijien mukaan kuitenkin noinkin vaatimattoman tuntimäärän kaapiminen kokoon on syrjäseuduilla mahdotonta. Mutta kohta sitä ei siis tarvitse edes yrittää.

Näyttää siltä, että hallituksessa vain valtiovarainministeri Lintilä kantaa huolta yhteisten rahojemme käytöstä. Hän katsoo, että ennen kuin mitään puretaan, tulee odottaa aktiivimallin vaikutusta kartoittavan selvityksen valmistumista. Sen pitäisi olla hyppysissä lokakuun aikana. Hallitusohjelmassakin kuulemma lukee jotenkin niin, että hallitus pohjaa työssään tietoon ja tutkimukseen.  Mutta Rinne ja Harakka tietävät paremmin. Tutkimuksia ja yhteyksiä tiedeyhteisöihin ei tarvita. Molemmat herrat ovat sanoneet, ettei aktiivimalllilla ole ollut mitään vaikutusta työllisyyteen, pois vain. 

Siinä missä Rinne sählää, Lintilä on vahvimmillaan.

Rinne on mm. juuri luvannut Ylen haastattelussa, että palkansaajien ostovoimaa ei päästetä laskemaan, vaan se pidetään ennallaan. Ei sellaista voi luvata, sanoo Lintilä. Sivukulut ratkeavat eri pöydissä, eivät hallituksen.

Keskustan ministerien ja etenkin keskustan kenttäväen pään sisälle olisi mukava päästä kurkistamaan.

Miten perustellaan ja sulatetaan se, että kepu on mukana purkamassa kaikkea, mikä Sipilän aikana rakennettiin ja mitä kokoomuksen kanssa yhdessä nyrkit ruvella puolustettiin?

Ei sitä arvailla tarvitse. Riittää kun katsoo keskustan kannatuksen viimeisintä gallup-lukemaa. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 
Lukutaito avain yhteiskuntaan
15.08.2019 12:27

 

Suomalaiset ovat lukijakansaa, kansainvälisesti katsoen huippulukijoita suorastaan.

Käytännössä jokainen aikunen suomalainen osaa lukea. Joka kotiin tulee vähintään yksi sanomalehti, lisäksi uutisia luetaan verkosta ja osallistutaan nettikeskusteluihin. Valistuneisuus, poliittinen tietoisuus ja äänestysaktiivisuus ovat kansainvälistä huippuluokkaa.

Myös suomalaiset koululaiset peittoavat lukutaidossa useimpien muiden maiden samanikäiset. Erot tyttöjen ja poikien lukutaidossa ja lukemisen aktiivisuudessa huolettavat silti. Tytöt ovat ahkerampia lukijoita, eikä ero suinkaan ole kaventumassa. Päinvastoin.

Hyvä että asia on havaittu ja lukutaitokampanjoita käynnistetty. Avainasemassa ovat tietenkin koulut. Mutta mikään tuskin on niin tehokasta kuin esimerkin voima. Jospa nuoret lätkäfanit ottaisivat mallia MM-maalivahti Kevin Lankisesta, joka haastatteluissa on kertonut harrastuksekseen lukemisen. Punastelematta ja häpeilemättä.

Lukutaito ei ole itsestäänselvyys. Tässä yhteisessä maailmassamme elää tänään 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista. Konkreettisesti lukutaidotonta, ei puhuta luetun ymmärtämisestä eikä kriittisestä medianlukutaidosta. Ennakkoluulot sikseen, viranomaiset kohtaavat lukutaidottomia aikuisia yllättävissä maissa ja yhteyksissä. Ja lukutaidottomaksi paljastuminen on tietysti noloa.

Itselleni oma isä oli esimerkki. Hän luki paljon ja kannusti lukemaan. Muistan isän sanat, kun hän sanoi että "aina kun ihminen lukee, hän oppii jotain". Paino oli sanassa aina. 

Osasin lukea sujuvasti jo ennen kouluun menoa, ja ensimmäisiä lukuelämyksiäni oli lahjaksi saamani Hipsuvarvas autiolla saarella. Luin sen moneen kertaan ja katselin sen piirrettyjä kuvia. Kun sitten koulussa sai lainata kirjoja luokan kirjakaapista, avautui kokonaan uusi maailma. Ihka ensimmäinen kirjastolainani oli Jali-kissan jouluaatto. Sitten sain tutustua Suopellon Markettaan ja Matinojan Inkeriin ja moniin muihin. Kun mielikuvitus oli näin saanut siivet, se oli menoa. 

Edelleen elän kirjojen ympäröimänä, minulla on niitä joka huoneessa. Koti ilman kirjoja on kuin huone ilman ikkunoita.

Jotain tuttua löysin juuri lukemastani turkkilaisen Elif Shafakin kirjasta Eevan kolme tytärtä. Sen päähenkilö Nazperi Nalbantoglu, kutsumanimeltään Peri, rakasti isänsä kertomia tarinoita. Tarinat olivat perinteisiä turkkilaisia, mutta isä piti tärkeänä, että tyttären tulee saada länsimainen yliopistokoulutus.

Ja niin Peri päätti että hän pärjäisi kaikissa kouluaineissa kirjallisuudesta matematiikkaan ja kemiasta fysiikkaan. Hän luki koulun pienestä kirjastosta kaikki löytämänsä teokset. Sitten hän alkoi lukea tietosanakirjoja aakkosjärjesyksessä ja oppi asoita, jotka toivottavasti osoittautuisivat hyödyllisiksi jonain päivänä.

"Hänelle selvisi, että älyä täytyy rasittaa päivä päivältä enemmän kuin lihasta, jotta se kehittyy niin teräväksi kuin mahdollista." (Elf Shafak. Gummerus 2018).

Oxfordin ovet avautuivat Perille leikiten.                       

 
Lapion varressa
14.08.2019 18:11

 

Kyllä ruumiillinen työ on poikaa.

Tai miksei tyttöä, sukupuolittuneet sanonnathan ovat kiellettyjä. Ruotsissa on kuulemma kielletty mainos, jossa mies puuhailee auton kanssa ja nainen laittaa ruokaa. Oi miten sukupuolittunutta. Tällaiset roolimallit on ilman muuta hävitettävä, sillä muuten joku voi ottaa niistä esimerkkiä.  

Tosiasiassa useimmat hommat sopivat sekä miehille että naisille. Lapiokin sopii hyvin naisen hentoiseen käteen, kuten minulle tänään.

Heti alkukesästä päätin, että tuoksuvatukan aggressiivinen leviäminen on estettävä. Sen on tarkoitus reunustaa pihaa sovussa muiden pensaiden kanssa, eikä työntyä yhtään edemmmäs. Sinnikkään koko kesän kestäneen taistelun ansiosta väärässä paikassa kasvaneet tuoksuvatukat ovat vihdoin antaneet periksi. Nyt pitää vain kaivaa juuret ylös maasta. Eivätköhän ne lapiota tottele, ajattelin. Olin väärässä. Työ oli tuskallista ja hidasta. Sitten minua viisaampi puutarhaihminen neuvoi, että maa kannattaa kastella ensin kunnolla ja että lapiota parempi työväline on tadikko. Tsädäm! Nyt hoituu. Mikä nautinto onkaan kuulla juurien antavan periksi ja rutisevan katkeillessaan.

Lapiohommia riittää, sillä ohjelmassa on myös yhden kukkapenkin hävittäminen pois rakennusmiesten tieltä. Ja muutenkin, se on ollut mielessä pitkään. Kukat ovat jo kukkien taivaassa, mutta mullassa on vielä lapioimista. Keväisin on tullut lisättyä penkkiin uutta multaa, joten sitä on kertynyt. Ei hätää, kaikki pitää kierrättää ja käyttää, joten nyt olen lapioinut ja levittänyt sitä nurmikolle heikompikasvuisiin ja vähämultaiisin kohtiin. Syksyllä on edessä nurmikon paikkaus, ja siihen tämä Kekkilän peruslannoitettu ja kalkittu puutarhamulta on maailman parasta. 

Fyysisessä työssä on sekin hyvä puoli, että sen jälkeen lepo on ihanaa. Ja jalkakylpy ja sauna. Aah.

Ilokseni myös auringonkukkapeltoni alkaa kukkia. Ensimmäiset kukat loistelevat jo kuin pienet auringot.        

 

 
Kielinatsi tässä hei
11.08.2019 14:06

 

"Mies tippui katolta ja kuoli."

Voi kauheaa, on ollut varmasti tuskallista tulla alas katolta tippa kerralaan. Tip tip.

Muinaisilla intiaaneilla on tarujen mukaan ollut kidutusmenetelmä, jossa uhrista laskettiin verta pisara kerrallaan, kunnes hän kuoli. Ihminen kirjaimellisesti tippui. Tuosta ei kai kuitenkaan katolta "tippumisessa" ollut kyse. Tosiasiassa mies putosi katolta. Miksi ihmeessä vanha hyvä sana pudota ei kelpaa? 

Tippumisella tarkoitetaan nesteen putoilemista pisaroina. Muinoinen äidinkielen opettajani opetti, että vain vesi tippuu. Kaikki muu putoaa. Okei, ehkä voidaan sanoa että hiki tippuu juostessa, mutta paljoon muuhun ei tippumista kannata käyttää. Sanana siinä ei ole sinänsä moitittavaa, mutta mediassa se on ryöstäytynyt yhteyksiin joihin se ei kuulu: Mies tippui veneestä./Puolueen kannatus tippui./Lämpötila tippui useita asteita. Melkoista tippumista.

Aina voi sanoa paremmin: Mies putosi veneestä./Puolueen kannatus aleni./Lämpötila laski useita asteita.

"Reilu 50-vuotias mies ryösti kioskin."

Mistä tiedettiin, että kioskin ryöstäjä oli reilu? Ryöstämisessä on vaikea nähdä mitään reilua. Tarkoitettiin tietysti että ryöstäjä oli yli 50-vuotias tai päälle 50-vuotias. Miksi ei sitten sanottu niin? Reilun lähin synonyymi on rehti: Hän myönsi reihdisti/reilusti olleensa väärässä. 

Toinenkin merkitys reilulla on: runsas. Myyjä mittasi marjoja reilun/runsaan mitallisen.  

Pikkuhiljaata emme juuri tarvitse 

Pkkuhiljaalla ei ole asiatekstissä mitään tekemistä, vaikka se on sinne vaivihkaa livahtanutkin. Vähänkin juhlavammassa tekstissä se synnyttää jopa koomisen vaikutelman. On olemassa hyvä ja käyttökelpoinen sana "vähitellen". Käytetään sitä.  Pilvisyys lisääntyy vähitellen./Suomalaisuusaate sai vähitellen jalansijaa.

Pikkuhiljaan voi rajata kevyeen pakinatyyliin, jossa sen synonyymiksi sopisi vaikka "hissukseen". 

Tippuminen, reilu ja pikkuhiljaa ovat nyt muotia. Koska kieliyhteisö aina lopulta päättää kielen oikeellisuudesta, kaikki edellä sanomani kumotaan varmasti ennen pitkää. Onhan "alkaa tekemään" jo saanut hyväksymisen.

En kuitenkaan viitsi sopuilla, joten tuskin käytän sitä ikinä.  

 

 

 

 
Surun näyttäminen muuttunut
10.08.2019 14:08

 

Viikon sisällä olen osallistunut kaksiin hautajaisiin. Toiset olivat iäkkään sukulaisen, toiset hyvän perheystävän. 

Toisissa noudatettiin tarkoin perinteisiä tapoja ja vainaja veisattiin taivaaseen, kuten Luvialla on ollut tapana sanoa. Toisissa ohjelmaa oli hieman kevennetty joitakin mutkia oikaisten. Molemmat tilaisuudet olivat vainajan ja hänen omaistensa näköisiä. Hyvä niin.

Hautajaisetiketti taitaa muutenkin olla moninaistumassa, sillä Suomi ei enää ole sellainen yhtenäiskulttuurin maa kuin entisaikoina. Jo kirkkoon kuuluminen on vähentynyt, ja etenkin pääkaupunkiseudulla yhä harvempi lapsi saa kristillisen kasteen. Yllättävästi kuitenkin kristillinen hautaan siunaaminen halutaan usein silloinkin, kun vainaja ei ole kuulunut kirkkoon. Omaiset näkevät sen ehkä jonkinlaisena kaiken varalle -vakuutuksena. Selvyyden vuoksi:  molemmat mainitsemani hautajaiset olivat kristilliset.

Suruetiketti ja surun näyttäminen on muuttunut. Lapsuudenaikaisista hautajaisista muistan aikuisten naisten mustat suruharsot. Niitä ei enää näe. Ei näy myöskään kaupungilla surupukuja ja -hattuja eikä mummojen mustia huiveja.  Miesten pukeutumisessakin surunapit ja -nauhat alkavat olla harvinaisia. Pukeutumisella surua osoitetaan vain hautajaisissa, muulloin se peitetään. Ennen vanhaan leski käytti mustaa pukua vuoden tai enemmän, tänään hän pukeutuu normaalisti. Hautajaispäivää lukuun ottamatta tietenkin.

Joskus tulee kuitenkin mieleen, että surupuku saattaisi arjessa toimia jonkinlaisena panssarina ja suodattimena. Se kertoisi vaikka bussissa vieressä istujalle, että turhanaikainen vitsailu kannattaa unohtaa. Antaisi surijalle tilaa. 

Yksi koodi on kuitenkin pitänyt pintansa: täysmusta hautajaispukeutuminen. Vaatteilla ei surra, mutta yhtenäinen musta näyttää kauniilta ja arvokkaalta.

Suomalaisissa hautajaisissa arvokkuus on muutenkin silmiinpistävin piirre. Täällä ei itketä ääneen, ei rääytä eikä heittäydytä arkulle, kuten joissakin etelän maissa. Suomalainen itkee kotona, ja hautajaisissa hän enintään pyyhkii vaivihkaa kyynelen silmäkulmastaan.

Yksi tervetullut tulokas tapakulttuuriimme on kuitenkin tupsahtanut: halaaminen. Jäykän kättelemisen asemesta suomalaiset halaavat nyt toisiaan sekä ilossa että surussa. Minusta se on hienoa. Monia lämpimiä halauksia vaihdettiin näissäkin kaksissa hautajaisissa sekä kirkonmäellä tavattaessa että muistotilaisuudesta lähdettäessä.

Suruun osanotto ja halaukset kantavat viestiä elämän jatkumisesta.

 

 

 
Saatiin sitten vettä
08.08.2019 20:12

 

Oho mikä keli!

Ensin sadetta ei saada kuukausiin, ja sitten vettä kaadetaan niskaan yhdessä tunnissa puolen kuun normaalin sademäärän verran. Sellaisella päällä oli ilmojen haltija tänään.

Kotoa kaupunkiin lähtiessäni vallitsi puolipilvinen lämmin sää, vähän hautova. Ukkosta ja rankkaa sadetta oli ennustettu. Minulla oli sen verran asioita, että parisen tuntia vierähti. Kun lopulta pääsin Prisman ruokaostoksiin asti, ukkosmyrsky räjähti päälle. Sade putosi suorana seinämänä niin että parkkipaikkaa tuskin erotti. Mitäpä tässä, viivyttelen sen verran, että rankkasade menee ohi, tuumin. Voisi juoda vaikka kupposen kahvia. Niin teinkin.

Sateen hiukan hiljennyttyä lähdin liikenteeseen, mutta ongelmat eivät olleet ohi. Kaduilla ja teillä tulvehti ja loiskui vesi, alikulkukäytävät lainehtivat. Siinä vaiheessa kun olin jo sumpussa ennen Turuntien alikulkua, hoksasin, että olisi pitänyt valita kiertotie. Enää ei kaistanvaihto onnistunut, sillä autoja oli tiukasti vieri vieressä molemmin puolin. Ja koko ajan taivas syyti vettä lisää. Järvi oli vain ylitettävä sillä riskillä, että jos auto hyytyy, niin se hyytyy. Edellä ajavilta järven ylitys  näytti onnistuvan, joten perään vain. Jippii! Onnistui se minultakin. Astra ei ole koskaan jättänyt minua pulaan. (Pieni kaupallinen tiedote tässä, vaikka en saakaan provikkaa.)

Kotiin päästyäni vilkaisin nettiä, siellä poliisi neuvoi kiertämään alikulkutunnelit ja vielä meluummin jättämään auton kotiin. Jälkimmäistä neuvoa oli helppo noudattaa. Olin tukevasti kotona ja auto tallissa. Sekin kerrottiin, että autoja oli jäänyt jumiin ja alikulut suljettu.

Sateen jälkeen täällä maalla on ihanan raikasta. Luonto kiittää ja nurmikko on saanut uutta puhtia. Toisin on Porin kaupungissa, jossa Satakunnan Kansan mukaan kakkavesi tulvehtii kaduille, liikkeisiin ja koteihin. Pelastuslaitos painaa töitä ja vesi saadaan kyllä pois, mutta entä haju ja kaikki muu sen mukana? Yäks. Monen sohvat ja kirjahyllyt ovat pilalla. 

Vastuukysymykset askarruttavat tänään monia porilaisia. Muistini mukaan ainakaan aiemmin kaupunki ei vastaavissa tapauksissa ole korvannut asukkailleen mitään. Omat yksilölliset vakuutukset kuten korvauskäytännötkin vaihtelevat.

Maalaiselämää ei mikään voita.

Päivän muita uutisia.

Karjatilojen lanta on suuri ilmastopäästöjen aiheuttaja. Siitä on päästävä eroon, sanoo professori (yle.). Ryhdikäs mielipide. Nyt pitää vain keksiä lehmä uudelleen. 

Stressaantuneet lääkärit käskevät potilaidensa mennä helvettiin (yle.fi). Saattavat mennäkin, elleivät saa ajoissa hoitoa.               

 

 
Vuoksen Laulu
06.08.2019 12:18

 

Juhani Ahon Juha on vuodelta 1911 ja Venäjän vallan aikainen taru Askanmäen Kauniista Kaijasta vielä vanhempi. 

Käsikirjoittaja Heli Pitkänen oli yhdistänyt aineksia näistä molemmista Nokian kesäteatterin Vuoksen Lauluun. Tuotos oli kelpo kesäteatteria.

Tapio Huillan lavastus upposi hienosti vehreään  maastoon. Harmaat mökit ja aitat näyttivät siltä kuin olisivat olleet siellä aina. Musiikkiin oli panostettu, näytelmään sävelletyistä ja sovitetuista lauluista vastasi nuori musiikin ammattilainen Aleksi Laukkanen. Hänestä ehkä kuullaan vielä. Kiitokset kampauksista ja maskeerauksesta Jenni Mäkiselle. Nyt ei ollut sorruttu mustiin silmille valahtaviin peruukkeihin Shemeikan eikä hänen renkiensä kohdalla. Muutakaan yliampuvaa ei nähty.

Jo Juhani Aho on tainnut tehdä valinnan. Tällä puolen itärajaa oltiin arkisia, vakavia ja värittömiä. Se ilo ja tanssin riemu joka nähtiin, oli rajan takana. Niin myös naisten punaiset kellohelmat, miesten kiiltävät tanssisaappaat ja Shemeikan äidin loisteliaat korut.

Juha-romaanin lukeneet tietävät, miten siinä kävi. Kunnon miehen jättänyt ja Shemeikan veneeseen lähtenyt Marja pettyy karvaasti. Tarjolla ei olekaan kartanon emännyys, vaan jalkavaimon osa muiden jalkavaimojen joukossa. Ikävä tulee kotia ja totista Juhaa. Liian myöhään.  

Näyttelijäsuorituksista jää ensimmäisenä mieleen Rami Mäkelän Shemeikka. Hän on roolissaan uskottava, ei liioitellun kiiltokuvamainen eikä ylimakea. Ei hänen tarvitsekaan, sillä hellyydenosoituksiin tottumaton Marja putoaa hänen syliinsä kuin kypsä hedelmä. Roosa Lehtisen Marja ajelehtii jotenkin tahdottomana, tarmoa ja terästä hänestä ei löydy. Jarno Huuhtasen karhun purema Juha jää pääparin varjoon hiukan yksinkertaisena sivuhenkilönä.

Jokunen riman alituskin nähtiin, kuten anoppi (Marja Sorjonen). Pannaan iäkkäänpuoleinen naisihminen kiljumaan keskelle näyttämöä, niin siinähän se on: anoppi. Ja kaikkia naurattaa. (Paitsi meitä anoppeja.) Rovastin ja ruustinnan arkkityypeistä on myös helppo ammentaa hauskuutta. Niin tehtiin tässäkin.     

Jo nimi Vuoksen Laulu kuulostaa balladilta, ja sitä tämä näytelmä on. Tummasävyinen, haikea. Lauluja oli runsaasti, vieläpä hyvien laulajien esittämänä. Ylitse muiden kohosivat Shemeikan väen laulu- ja tanssikohtaukset, joista ei puuttunut vauhtia eikä riemua. Musiikin yltyessä miestanssijat yltivät suoranaiseen akrobatiaan. Heihin verrattuna vihreäpukuisten Tuomenkukkien pyörähdykset vaikuttivat jotenkin päälle liimatuilta. Olivatko he ylipäätään tarpeen?

Kesäteatterireissulla pitää aina varautua kaikenlaisiin ilmoihin ja ennen kaikkea kylmään. Nokialla oli katettu katsomo, joten sadetta ei tarvinnut pelätä eikä sitä tullutkaan. Aurinko ei katsomoon päässyt, mutta vilppeä tuuli  kylläkin. Pitkähihaisen neuleen kanssa pärjäsi, kun osasi varoa reunapaikkoja.

Suomalainen kesäteatteriperinne on ainutlaatuinen. Mikä määrä luovuutta meissä onkaan.

Kiitos nokialaiset! 

 

 

 
Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
01.08.2019 16:39

 

Kirjaston palautushyllystä iski silmiini kirjan nimi: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Wau! Ihan kuin minä. Kaappasin kirjan mukaani.

Mainitun kirjan kirjoittaja Agnes Martin-Lugand on minulle täysin tuntematon, mutta enköhän tutustu, kun olen kirjan lukenut. Dekkareista pidän nyt pientä taukoa, joten kevyt naisviihde sopii kesäiseksi välipalaksi.

Tauko ja tauko. Outi Pakkasen Linna (Otava 2018) on yöpöydälläni loppurutistusta vailla. En oikein saa makua suomalaisiin dekkareihin, Pakkanen on ainoa. Ja häntäkin luen paljolti Anna Laineen takia. Siis kenen?

Anna Laine on helsinkiläinen sinkku ja mainosgraafikko, joka elelee mäyräkoira Justuksen kanssa. Vuosien varrella Annalle on tapahtunut kaikenlaista, kuten asunnon vesivahinko ja syystä tai toisesta kaatuneita miessuhteita. On hän ollut joskus naimisissakin ja hänellä on aikuinen, jo omillaan oleva poika.

On kaksi asiaa, jotka tekevät Annasta erityisen mielenkiintoisen. Hän on mato ratkomaan rikoksia ja hän rakastaa ruokaa.

Murhaajan arvoitus ratkeaa siinä sivussa, kun Anna pilkkoo aineksia lipstikkakeittoon. Juustopatongit gratinoituvat uunissa ja pieni keittiö on täynnä taivaallisia tuoksuja. Ystävät tupsahtavat sisään ongelmineen juuri kun ruoka on valmistumassa. Siinä on ehkä hyvä syy avata viinipullokin.   

Anna siis rakastaa ruokaa, ja hänen reseptejään on koottu kirjaksi asti. Se minullakin on hyllyssäni, totta kai: Porosta parmesaaniin. Anna Laineen keittokirja. (Otava 2003.) 

Hän rakastaa myös muiden tekemää ruokaa. Jos se on hyvää. Mainitussa Linnassa Anna herkuttelee perunamuusilla ja paistetuilla muikuilla. On kesä ja ollaan Savonlinnassa. Rapeaksi paistuneet muikun pyrstöt ja ruodot rouskuvat suussa lempeän perunamuusin saattelemina. Anna ihmettelee, miksi muut perkaavat ruodot lautaselle, vaikka ne hyvänen aika ovat parasta koko annoksessa. Vesi tuli lukijan kielelle.

Koska näissä dekkareissa laitetaan paljon ruokaa ja nautitaan ruoasta, saattaisi luulla, että Anna on pyöreä ylipainosta kärsivä ihminen. Vaan ei ole. Hän on pitkä ja hoikka.

Kuka kertoisi, miten tuollainen ihmetila saavutetaan?

Nyt kahvi tippumaan, sillä onnelliset ihmiset ... 

 

 

 

 

 

 
Atwoodin uskomaton dystopia
31.07.2019 12:25

 

Katsoin eilen illalla Teemalta Orjattaresi-elokuvan, alkuperäiseltä nimeltään The Handmaid´s Tale.

Elokuva, kuten saman niminen tv-sarjakin perustuu kanadalaisen feministikirjailija Margaret Atwoodin romaaniin. Mistään kirjauutuudesta ei ole kye, sillä kirja on ilmestynyt jo vuonna 1986. Juuri nyt sen sanotaan kuitenkin olevan ajankohtainen. Filmatisoinnit ovat saaneet ylenpalttista suitsutusta kaikkialla.

Minut elokuva ja satunnaisesti näkemäni tv-sarjan jaksot jättivät kuitenkin hämmentyneeksi. Arvioissa ja analyyseissa Orjattaresi on sanottu kuvaavan Yhdysvaltojen lähitulevaisuutta. Millähän perusteella?

Atwoodin kutomassa tarinassa ympäristömyrkyt ovat vieneet naisilta hedelmällisyyden. Ihmiskuntaa uhkaa katastrofi. Vanhaan Testamenttiin uskonsa perustavat fundamentalistit julistavat, että yhteiskunta on syntiä täynnä. Kaikenlainen luonnottomuus on saanut vallan, kuten homoseksuaalisuus, keinohedelmöitys ja sukupuolen korjaaminen. Nyt luonnottomuudesta tehdään loppu. Oikeistolaiset ääriuskovaiset ottavat vallan.

Ja hetkessä liberaali demokratia muuttuu puritaaniseksi diktatuuriksi. Naisilta viedään ihmisoikeudet, he eivät saa enää lukea, kirjoittaa eivätkä harjoittaa ammattejaan. Gileadin tasavallassa kaikki valta on mieseliitillä. Hedelmällisyysikäiset naiset alistetaan synnytyskoneiksi. Ei ole merkitystä, olitko kirjastonhoitaja tai sosiologi, sillä naisen tehtävä on synnyttää. Vain synnyttää. Pienistä rikkeistä seuraa ankara rangaistus ja hirtettyjen ruumiit heiluvat Gileadin muurilla. Vallanpitäjien mustien autojen keulassa liehuu Yhdysvaltojen lippu.  

Väkivalta ja sadismi ovat viihdeteollisuuden peruskauraa, eikä Orjattaresi ole poikkeus. Mutta millä perusteella sen väitetään olevan "ajankohtaisempi kuin koskaan" ja "kuvaavan lähitulevaisuuden Yhdysvaltoja"? 

Vastaukseksi tarjotaan Donald Trumpia ja hänen edustamiaan arvoja. Kirjan ilmestyessä Donald Trumpista ei ollut tietoakaan maailman politiikassa, mutta hänen nousunsa Yhdysvaltojen presidentiksii on saanut feministit kaivamaan esiin Atwoodin jo unohtuneen teoksen. Kiitos median ja somen siitä tuli ilmiö. Vähintäänkin jokaisen "tiedostavan naisen" pitää ymmärtää yhteys Trumpin ja Gileadin välillä. Taidan kieltäytyä  omasta osuudestani.   

Donald Trump ei ole mikään pulmunen, mutta Gileadin tasavallalla pelottelu hänen yhteydessään on naiivia. Ei oikeistolaisuus ole sen kummempi mörkö kuin vasemmistolaisuuskaan. Ja miksi feministit ottavat silmätikukseen Yhdysvallat eivätkä maita, joissa naisia tänä päivänä sorretaan lain ja uskonnon voimalla? Ei tarvitsisi keksiä dystopioita.

Ne ovat jo olemassa.   

 

 
<< Alkuun < Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 Seuraava > Loppuun >>

Sivu 9 / 195