Gustafin oppivuodet
06.03.2020 17:30

 

Hulttio. Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Teemu Keskisarja. Siltala 2018.

Gustaf Mannerheimista on tullut sen verran luetuksi, että olin vähällä jättää Hulttion kirjaston hyllyyn. Teemu Keskisarjaa ei kuitenkaan voi vastustaa, joten Hulttio lähti mukanani kotiin.

Kirjaa lukiessani jotkut tulkintani Mannerheimin henkilöhistoriasta tarkentuivat hieman. Laajalti tiedetään, että perhe menetti kotinsa ja omaisuutensa isä-Carlin velkoihin, mutta Hulttion luettuani tämäkään asia ei ollut enää mustavalkoinen. Tähänastinen kirjallisuus on toistanut, miten Gustafin isä menetti omaisuutensa "uhkapelissä". Mielikuva korttipelistä on vain osin totta, sillä Carlin kohdalla kyse oli enemmänkin riskibisneksestä. Hän teki uhkarohkeita kauppoja, menetti paljon, velkaantui, ja maksaakseen velkojaan teki entistä riskialttiimpia siirtoja. Lopulta hän oli tyhjän päällä. 

Toinen usein toisteltu klisee on, että Carl Mannerheim "hylkäsi perheensä". Ei hylännyt. Varattomana hän ei pystynyt kustantamaan lapsilleen heidän säätynsä mukaista elämää, mutta koskaan hän ei heitä hylännyt. Ulkomailla asuva isä piti tiiviisti yhteyttä lapsiinsa. Hän kantoi huolta heidän koulumenestyksestään ja erityisesti kurittoman Gustafin käytöksestä. Välittäminen ja rakkaus näkyvät kirjeissä, jotka päättyvät Jumalan siunauksen toivotukseen. Ja vaikka vanhemmat sittemmin erosivatkin, Mannerheimin lasten ei tarvinnut "valita puoltaan". Kirjeissään Carl kehotti lapsia aina muistamaan, miten hyvä äiti heillä oli. Lasten tuli kunnioittaa ja kuunnella äitiään ja olla kiitollisia.

Ehkäpä myös perheen konkurssin jälkeistä köyhyyttä on painotettu hieman liikaa, jotta syntyisi kontrasti Gustafin myöhemmälle menestykselle. Mannerheimin lasten lapsuudenkoti, Louhisaaren kartano, tosin meni velkoihin,  mutta perheen rahakas täti lunasti sen itselleen. Lasten huolettomat kesät Louhisaaren mansikoita syöden saivat jatkua. Kovin vaatimatonta ei perheen elämä 14 makuuhuoneen Helsingin-kodissakaan ollut. Palveluskuntaa pyöri ympärillä ja talous pyöri sukulaisten lahjoitusten turvin.  

Kun lapsia oli monta, ja heidän kaikkien piti saada säätynsä mukainen kasvatus ja koulutus, ongelma ei ollut vähäinen. Mannerheimin nimeä kantavia lapsia ei voitu päästää piioiksi tai rengeiksi. Siitä kuitenkin selvittiin suvun yhteisvoimin. Tädit, sedät ja enot kaivoivat kukkaroitaan (ja pankkitilejään) ja auttoivat. Kun lapset äidin kuoleman jälkeen sijoitettiin eri sukulaisperheisiin, vaikutelma huutolaislapsista saattaa käväistä lukijan mielessä. Sellaista ei Mannerheimin perheessä kuitenkaan ajateltu. Avun pyytämistä ja saamista omalta suvulta ei pidetty nolona, eivätkä lapset olleet kateellisia toisilleen. Kesälomat vietettiin yhdessä ja perheyhteys säilyi kiinteänä. Kriisiperheen lapset tukivat toisiaan, ja vaikka Gustaf juhli ja velkaantui, ei hän ainoastaan saamapuolella ollut. Kerrotaan, että hän oli "mukava veli".

Mutta koulussa Gustaf oli kamala kakara. Hän häiriköi niin paljon kuin ehti. Mikään ei kiinnostanut. Haminan kadettikouluunkin hän pääsi vasta kolmannella yrittämällä - tullakseen jonkin ajan kuluttua erotetuksi huonon käytöksen takia. Lukupäätä hänellä oli, sillä heti kun hän viitsi vähän yrittää, todistuksen keskiarvo kohosi yli 9:n ja luokan ykkökseksi tai kakkoseksi. Mutta hän viitsi ylen harvoin. Jos Gustaf Mannerheim eläisi tänään, hänelle diagnosoitaisiin adhd.

Gustafin kasvutarina on monipolvinen, ja aikuinen hän alkaa olla vasta viidenkympin tietämissä. Sinne asti ulottuu hänen painavan nuoruutensa varjo, eikä tässä kirjassa sen pidemmälle mennäkään.

Taustatyötä Hulttioon on tehty paljon ja avustajat ovat löytäneet kokonaan uuttakin materiaalia.

Keskisarjan teksti on rennoin rantein kirjoitettua. Välillä vaikuttaa siltä, että hän haluaa ehdoin tahdoin ärsyttää. Esimerkkinä tästä vaikka n-sanan käyttö. Myös tieteellinen nyperrys saa osansa pilkasta. Kun tieteen traditioihin kuuluu, että tutkija määrittelee tutkimuksensa suhteen alan aikaisempaan tutkimukseen, Keskisarja kuittaa: "Suhde on helvetin hyvä."

 

 

 
Jotain kummallista Turkin ja Kreikan rajalla
02.03.2020 16:18

 

Euroopan unionin ja Turkin välillä on voimassa sopimus, jonka mukaan EU maksaa Turkille Eurooppaan pyrkivien massojen ylläpidosta. Kyse ei ole pikkurahoista, vaan miljardeista euroista, joilla Turkki on jo tehnyt sievoisen tilin. Tähän järjestelyyn EU:ssa ajauduttiin vuoden 2015 kansainvaelluksen pelästyttämänä.

Näin on menty vuosia, eikä sopimus ole kenenkään kannalta kovin eettinen. Eurooppa maksaa, jotta voi "laillisesti" sulkea silmänsä hädänalaisilta. Turkki kuittaa rahat yrittämättäkään järjestää inhimillisiä olosuhteita leireille, joilla ollaan käytännössä vankeina. Ihmisoikeuksien kunnioittamisessa ei Turkki ole koskaan ollut mallimaa.

Nyt on Turkin "sulttaanin"Erdoganin mitta täynnä. Hän on kovaotteinen herra, mutta oikeassa siinä, että Eurooppa ei ole tehnyt ogelman ratkaisemiseksi yhtään mitään. Toisaalta Syyrian sota ajaa liikkeelle yhä uusia massoja, eikä loppua näy. Joidenkin lähteiden mukaan Turkissa on jo nyt yli 4 miljoonaa ihmistä odottamassa pääsya Eurooppaan.

Jokunen päivä sitten Erdogan ilmoitti avaavansa portit. Sopimusjuridiikkaa paremmin tuntematta vaikuttaa siltä, että Turkki on osaltaan sanonut EU:n kanssa tekemänsä sopimuksen irti. Kyse on ilmiselvästi kiristyksestä: täältä pesee lisää väkeä ellette suostu tukemaan Turkkia Syyrian vastaisessa sodassa. Natomaa Turkilla on hätä, sillä se on jäämässä yksin. Venäjä tukee Syyriaa ja on vaara, että konflikti kärjistyy Naton ja Venäjän väliseksi. Hädänalaiset massat kelpaavat kaupanteon välineiksi. Rumaa.

Kovimmilla on Turkn naapurimaa Kreikka, joka on joutunut vahvistamaan rajavalvontaansa uhkaavalta kansainvaellukselta. Kivenmurikat ovat lennelleet kohti poliiseja, jotka eivät kuitenkaan voi käyttää voimaa siviilejä kohtaan. 

Mitä tekee EU? Euroopan komission puheenjohtaja Ulrika van der Leyen on ilmoittanut "seuraavansa" tilannetta. Samalla hän varoittaa rajaviranomaisia liian väkivaltaisista otteista. Meidän sisäministerimme Maria Ohisalo (vihr) puolestaan sanoo, että mikään ei ole muuttunut. Turkista ei ole tullut virallista ilmoitusta rajojen avaamisesta.

Loivaliikkeisyys on joskus (useinkin) ministerin hommissa hyväksi, mutta missä Ohisalon silmät ja korvat?  Hän ei nähtävästi seuraa tiedonvälitystä, jonka mukaan paljon on muuttunut. Lähdetäänkö meiltä EU:n sisäministerikokoukseen liian köykäisin eväin?

Myös media on vähän sekaisin. Termejä sotketaan ja käytetään miten sattuu. Osa puhuu siirtolaisista. Mikä ettei, jos kyseessä on ihminen, jonka on tarkoitus muuttaa pysyvästi toiseen maahan ja työskennellä siellä. Tähän hänellä on asianmukaiset luvat lakkarissaan. Suurin osa nyt liikkeellä olevista lienee kuitenkin siirtolaisiksi pyrkiviä. Myös pakolais-sanaa ryöstöviljellään. Ei jokainen kumiveneellä Välimeren ylittävä ole pakolainen.  Hän on sitä vasta, kun on anonut turvapaikkaa, hänen suojelutarpeensa on todettu ja hänelle on myönnetty turvapaikka.

Nyt media myöntää turvapaikan jo ennen kuin sitä on edes haettu. Sanoilla on merkitystä, sillä niillä rakennetaan maailmaa.        

 

 
Kulttuurisen omimisen juhlapäivänä
28.02.2020 15:51

 

Tänään siniristiliput liehuvat auringossa Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin kunniaksi. Eläköötä meille!

Tavan mukaan tällaisina päivinä nousee myös kriittinen keskustelu. Mitä oikeastaan juhlimme kun juhlimme?

Nykytutkijat ovat sitä mieltä, että Kalevala on Elias Lönnrotin luomus. Hänellä oli siitä jopa useampia versioita. Lääkärinä Elias kiersi sydänmaita rokotusmatkoilla, jolloin hän hän tutustui omituiseen runonlaulantaan. Tarinoissa kerrottiin muinaisista sankareista, ja niiden esitystapa, runomitta ja alkusoinnut tekivät Lönnrotiin suuren vaikutuksen. Hän päätteli, että tässä on jotain säilyttämisen arvoista. Kun ukkojen ja akkojen sekalaisesta hoilotuksesta ei kuitenkaan löytynyt juonellista tarinaa, Elias täytti aukkopaikat keksimällä sen itse. 

Teoksesta tuli menestys. Aika oli oikea, sillä kansallistunteen nostatukselle oli tilausta.

Sittemmin Suomen kansalliseepokseksi korotettu Kalevala on saanut oman liputuspäivänsä kalenteriin ja sillä on kiusattu lukuisia koululaispolvia.

Kun Lönnrot keräsi aineistonsa pääosin itäisestä Suomesta ja Karjalasta, on syntynyt tulkinta, että koko Kalevala on kulttuurisesti omittu itäsuomaisilta. Kiihkomielisimmät puhuvat jopa varastamisesta.

Sosso. Luultavampaa on, että kalevalaiset tarinat ovat hitaasti kulkeneet perimätietona lännestä itään. Itäisen Suomen korpikylissä ne vain säilyivät kauimmin Lönnrotin poimittaviksi.

Sinänsä kysymys kulttuurisesta omimisesta on outo. Mikä meillä ei olisi muualta omittua? Ei mikään. Täällä on omaksuttu vaikutteita niin idästä kuin lännestäkin, ja samaa tapahtuu tänä päivänä. Kulttuurimme on rikas kuin tilkkutäkki, pala sieltä, pala täältä.

Siksi jotkut älähdykset kulttuurisesta omimisesta ovatkin kummallisia. Mitä pienempi poppoo, sitä kovaäänisemmin se vahtii rajojaan. Esimerkiksi saamelaiset ovat hippunen maailman väestöstä, mutta eivät mahdu keskenään samoille saamelaiskäräjille, vaan riitelevät siitä, kuka on "oikea saamelainen".

Voin pukea ylleni Sääksmäen kansallispuvun tai Munsalan puvun, mutta en saamen pukua. Sitä saa käyttää vain saamelainen. Kultamitalisti Tanja Poutanen vetäisi MC-kisan maalissa ylleen Lapin puvun, mistä nousi äläkkä. Ei olisi saanut, koska Tanja ei ole saamelainen. Toisekseen puku ei ollut aito, vaan feikki. Hänelle olisi kuulemma toimitettu oikea Lapin puku, jos hän olisi pyytänyt. Epäilen. Luultavimmin puvun lähettäjä olisi lynkattu.

Omasta kulttuurista saa olla ylpeä. Ei  kuitenkaan kannattaisi piilottaa sellaista, mikä voisi edistää myönteistä tunnettuutta maailmalla: "Mekin olemme olemassa."   

 

 

 

 

 
Biisejä, biisejä, biisejä
27.02.2020 18:36

 

Kaikki hyvin. Joku tuttu jo ehti kysellä, miksi en ole muutamaan päivään blogannut. 

Selitys kuuluu, että olen tekemässä yhtä kirjoitustyötä, joka vaatii hieman paneutumista ja myös lähdemateriaalin käyttöä. Myös aurinkoinen helmikuu houkuttelee ulos, viime päivät ovat olleet niin uskomattoman keväisiä, että olisi sääli pysytellä sisällä. Yöllä mittari menee pikkupakkasen puolelle, mutta päivällä ollaan plussalla. Lunta ei edelleenkään ole, ja tuskin sitä kukaan enää kaipaakaan.

Kuuntelen hyvin vähän radiota, mutta tänään avasin keittiön radion juureslaatikon aineksia raastaessani. Se on niin tappavaa hommaa, että jotain viihdykettä piti keksiä.

Vai viihdykettä?. Mölyä, huutamista, kirkumista, pauketta.

Tulin ajatelleeksi, onkohan meillä muuta lajia kuin musiikki, jossa ammattilainen tai harrastaja pääsee niin vähällä lahjakkuudella esille. Parasta prime time -aikaa musiikille on tarjolla kaikilla kanavilla tuntikausia. Jopa Radio Puheessa, jonka ideana oli aikanaan lähettää asiapitoisia puheohjelmia. Enää ei ole niin, vaan kanavan ohjelmatarjontaa on päätetty "keventää" musiikilla. 

Ja vaikka avaisin radion mihin aikaan tahansa, siellä on aina haastateltavana joku musiikintekijä, joka on juuri tehnyt "demon". Aihe on nykytyyliin tietenkin rankka, mutta taiteilija ei halua selitellä tekstiä. Se ymmärtää joka ymmärtää. Ilmeisen tärkeää on, että saamme kuulla aivan alusta asti, ensimmäisestä ajatuksenpoikasesta lähtien, miten idea tästä "biisistä" hänen päässään syntyi. Yleensä kyseinen musiikintekijä sanoo myös, ettei hän halua biiseillään miellyttää ketään. Hän tekee musiikkia "vain ittelleen". Hienoa, mutta miksi minun pitää kuulla sitä?

En vihaa musiikkia, ei tämä sitä ole. Mutta liian helppoa täytettä radiokanaville siitä on tullut. Halpaa tietysti myös, talousvaikeudet ja yt-neuvottelut kun eivät ole vieraita mediassakaan. Pannaan biiisi soimaan ja lätistään sen jälkeen mitä keksitään. 

On hyvä että aloitteleville musiikintekijöille annetaan näkyvyttä ja kuuluvuutta. Sellaista tukea he tarvitsevat. Meillä on kuitenkin paljon samanikäisiä nuoria, joiden tekemiset ovat yhtä tärkeitä, mutta jotka eivät kiinnosta mediaa. Joku aloittelee mittavaa tutkimusta, joku tekee väitöskirjaa, joku toimii ikäistensä tukihenkilönä, joku tekee huonosti palkattua työtä ansaitakseen opiskelurahoja.

Tulee mieleen, että kyse on toimittajien ammattitaidosta. Tehdään juttu siitä, mistä on helppo tehdä.

Tänään tulleen Suomen Kuvalehden kannessa on laulaja Paula Vesalan kasvokuva ja teksti: "Paula Vesala ei halua miellyttää ketään."

Kuvis on Suomen laadukkain aikakauslehti, joten ei tämä ammattitaitokysymys ollutkaan. 

Haastattelussa Vesala sanoo: "On surkuhupaisaa, että on valtakunnan uutinen, jos käyn jonkun kanssa ulkona. Tuntuu edelleen tosi rasittavalta, kun julkisuuteen päätyy henkilökohtaisen elämän asioita."

Hm. Onpa tuollainen "valtakunnan uutinen" jäänyt itseltäni huomaamatta.  

 

 

 

 
D-vitamiinipläjäys
19.02.2020 14:49

 

Eilen se tuli: kevään ensimmäinen aurinkoinen päivä. D-vitamiinipläjäyksen saadakseni hyödynsin sen maksimaalisesti. 

Aloitin keräämällä nurmikolta säkillisen myrskyn irrottamia koivunoksia. Vähällä pääsin näistä Dennis-myrskyn rippeistä, kun vastaavasti tuhannet taloudet olivat jääneet ilman sähköjä. Meillä kaikki toimi, eivätkä valot edes vilkahdelleet. Säkki täyttyi joutuisasti.

Seuraavaksi kävin maanpeittoryhmän kimppuun. Tavoitteena oli leikata tyvestä poikki viimekesäiset loistesalvian torsot. Pihasuunnittelijan mukaan ne on hyvä säästää yli talven, jotta linnut löytävät nistä ruokaa. Toden sanoakseni en halua lintuja taloni lähelle ja pihapiiriini likaamaan paikkoja, mutta toimin kuitenkin ohjeen mukasesti. Ja mitä näinkään, kun nyt lähestyin salvioita sakset kädessä!  Jokainen työnsi jo esiin ensimmäisiä vihreitä pikkusormen kynnen kokoisia lehtiä. On se elämän voima mahtava. Hullaannun keväästä joka kerta.

Hullaantumista riitti, sillä myös rikkaruohot odottivat kitkemistä. En muista ikinä ennen kitkeneeni rikkaruohoja helmikuussa, mutta nyt se oli tehtävä. Juuriheinällä oli ilmiselvä tarkoitus valloittaa istutukseni. Myös lamoherukalla oli  pienet lehdet ja kurjenpolvi oli jo täydessä kasvussa. Tontti on tuulensuojainen ja aurinkoinen rinne, joten yhtä pitkällä ei kevät näilläkään leveysasteilla joka paikassa liene. Nurmikko on paikoin hieman kärsinyt viimeisimmän rempan telineistä ja työkoneista, mutta pienet haaverit korjaantuvat kesän tullen. 

Työt tehtyäni nostin pari pihatuolia verannalle ja istuuduin nauttimaan auringosta. Illalla poskia kuumotti kuin kesäisen auringonoton jälkeen ainakin.

Ei viitsitä nyt koko aikaa surra ilmastonmuutosta. Jokainen tehköön sen minkä voi ja mikä omassa vallassa on, kunhan ei unohda nauttia keväästä ja uuden kasvun alkamisesta. 

 

 

 
Naiset valkoisissa
16.02.2020 16:03

 

Cecilia Samartin. Naiset valkoisissa. Bazar. 2019

Olen tätä ennen lukenut jonkin Samartinin kirjan, ja yksi niistä on kotihyllyssänikin. Samartin-fania ei minusta kuitenkaan tullut, vaikka laatukirjallisuutta hänen tuotantonsa ilman muuta on.

Se ei vain kolahda minuun, kuten eivät Elena Ferrantenkaan kiitetyt ja kehutut romaanit.  Ferranten jätin yhden ainoan kirjan lukemiseen. Molemmat kirjailijat kertovat eteläisten maiden vahvoista naisista. Heidän vahvuutensa on toisenlaista kuin meidän täällä pohjoisessa. Mentaliteetti on eri  ja maailma on eri.  

Kirjassa eletään vuotta 2003 Kuuban Havannassa.

Samartinin naisten vahvuus on uhmakasta. Sen on oltava, sillä sukupuolten tasa-arvo on vielä 2000-luvullakin kaukana pohjoismaisesta tasosta. Eikä siinä kaikki, vielä kymmeniä vuosia vallankumouksen jälkeen jokaisen on varottava sanojaan. Erityisen silmälläpidon alaisia ovat koulutetut ihmiset, lakimiehet ja lääkärit. Pienikin oma ajattelu tai olevien olojen arvostelu tulkitaan vastavallankumoukselliseksi. Seurauksena  voi olla 26 vuoden vankilatuomio. Sellaista istuu parhaillaan yksi kirjan päähenkillö, Ernesto-niminen lääkäri. On väärin sanoa että istuu, sillä hänet on enimmäksi ajaksi suljettu häkkiin, jossa ei voi seistä eikä maatessaan oikaista jalkojaan. Silmitön kidutus saa hänet tunnustamaan rikoksia joita ei ole tehnyt.

Sadismi ei rajoitu vain vankiloihin. Osa väestöstä on mennyt uusien vallanpitäjien kelkkaan ja nauttii tehdessään naapureistaan ilmiantoja,  joilla ei ole minkäänlaista asiaperustetta. Olga-rouva istuu päivät pitkät ikkunan ääressä tekemässä muistiinpanoja naapureistaan. Hän osallistuu myös suoranaiseen kidutukseen.

Tällaisessa maailmassa marssivat Naiset valkoisissaan sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen läpi Havannan keskustan. Äänettä etenevässä kulkueessa jokaisella on kädessään punainen kukka. He ovat syyttömästi vangittujen miestensä, isiensä ja veljiensä omaisia. Riskitöntä ei edes tällaiseen rauhanomaiseen mielenosotukseen osallistuminen ole. Seuraa kuulusteluja ja myös omaiset ovat vaarassa. Sophie on jo hyväksytty yliopistoon opiskelemaan, mutta kun hänen äitinsä Silvian yhteys Naisiin valkoisissa käy ilmi, yliopistopaikka perutaan.

Yli 90-vuotias isoäiti Maria pitää itseään onnekkaana. Hänen sallittiin jäädä asumaan omaan huoneeeseensa, kun kommunistit ottivat hänen kotitalonsa haltuun. Jokainen arvoesine, taulu ja käyttötavara vietiin. Muihin seitsemään makuuhuoneeseen sijoitettiin vieraita ihmisiä. Yhteisasuminen hiljalleen rapistuvassa talossa sujuu, kun on sujuttava.

Ruoankin kanssa on niin ja näin. Turisteille tarkoitettuihin ruokakauppoihin ei paikallisilla ole pääsyä. Kuulusteluja ja vakoiluepäilyjä voi seurata siitäkin, jos on sattunut ottamaan vastaan turistin lahjoittaman ruokakassin. Mitä tetoja olet myynyt amerikkalaisille?  Etkö muka mitään? Todista se.

Ilmapiiri on ahdistava, mutta valoistuu hieman loppua kohti. Liikkuu  huhuja, että amerikkalaiset alkavat puuttua asioihin ja pitkiä vankilatuomioita tullaan perumaan. Marian, Silvian ja Sophien perheessä perheenjäsenet välittävät toisistaan ja Sophiekin näyttää löytävän rakkauden. Tosin Kuuban ulkopuolella.                

 
Luvassa myrskyä ja ihanaa kaalia
15.02.2020 17:07

 

Vähällä olemme täällä länsirannikolla tänä talvena päässeet.

Termistä talvea ei lopultakaan tullut ja tuskin enää tuleekaan. Se on toisaalta surullista, mutta lumikuorman puute on myös helpotus.  Viime talvi on vielä muistissa. Kun katsoo Kainuun lumikaaosta, myötätunto on kainuulaisten puolella.

Myrskyä on luvattu huomiseksi näillekin leveysasteille, mutta sen mitä taivaalta tulee alas, pitäisi säätieteilijöiden mukaan olla vettä. Puuskittainen myrskytuuli saattaa yöllä ja aamulla katkoa sähköjä. Mutta siihenkin voi varautua. Keitän termoskannullisen kahvia valmiiksi illalla, niin etten ainakaan jää ilman aamukahvia. Niin huonosti ei päivä saa alkaa. Hätäkös sitten on lueskella torkkupeiton alla ja odotella sähköjen tuloa.

Parhaillaan meillä on ihanat tuoksut, sillä uunissa on kaalia.

Pitkään väheksytty kaali on kokenut uuden tulemisen kasvissyönnin lisääntymisen myötä. Pirskahteleva raikas kaali on täynnä makua ja vitamiineja, joten se olisi ansainnut paremman sijan ruokapöydässämme. Yksi syy kaalin väheksymiseen lienee sen venäläinen imago. Mieluummin popsitaan läntistä perunaa, joka häviää kaalille ravintoarvoissa mennen tullen.

Kaalista voi tehdä monenlaisia herkkuja, ne äidin kaalikääryleet eivät ole ainoat. Niitä en edes yritä, sillä muistan miten äidiltä meni niiden valmistamiseen koko päivä.  Samat maut ja tuoksut saa tekemällä samoista aineksista kaalilaatikon uunissa. Vielä vähätöisempää on vain paahtaa kaali uunissa. 

No niin, minulla on siis kaalia uunissa ja se hurmaa nyt jo tuoksullaan. 

Pidän eniten punakaalista sen rapsakan värin takia, mutta paahdettavaksi sopii mikä tahansa muukin kaali. 

Jos kiinnostuit, tee näin:

Lämmitä uuni 150 asteeseen. Lohko punakaalin kerä ensin puoliksi ja sitten puolikkaat puoliksi. Tai miten vain, mutta näin tulee nättiä.  Asettele lohkot uunivuokaan.

Sulata mikrossa tarpeellinen määrä voita ja lisää siihen hunajaa maun mukaan. Seosta kannattaa tehdä sen verran runsaasti, että voit voidella sillä kaaleja paistamisen välillä muutamaan kertaan.

Voitele siis kaalilohkot pullasudin avulla voi-hunajaseoksella joka puolelta. Sitten vain vuoka uuniin. Helppoa kuin heinänteko. 

Paistoaika tulee sen mukaan, haluatko lopputuloksen olevan napakkaa vai suussasulavaa. Itse olen jälkimmäisen kannattaja, joten 2 -3 tuntiakin voi olla tarpeen. Sitä paitsi kaali makeutuu sitä enemmän, mitä kauemman se on uunissa. 

Tämä herkku käy hyvin minkä tahansa ruoan lisukkeeksi, mutta riittää kokonaiseksi ateriaksi pieniruokaiselle hyvän leivän kera.

PS. Älä unohda suolaa, kuten minulle juuri kävi. Määrä selviää maistelemalla.      

 

 
Tytöt sen kun näpertelevät
12.02.2020 15:53

 

Olen niin monesti pojitellut tasavaltamme miespuolisia päättäjiä, että voin ihan hyvin myös tytötellä nykyhallitustamme.

Kansainvälisesti ainutlaatuinen naisministeristömme on saanut sukupuolensa vuoksi paljon myönteistä huomiota. Bonuspisteitä on satanut siitä, että he ovat naisia, vieläpä ministereiksi varsin nuoria. Ei huomiosta haittaa ole ollut, päinvastoin Suomi on profiloitunut entistä enemmän tasa-arvon mallimaaksi. Kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa.

Nyt poseerausvaiheen pitäisi olla ohi, ja on tekojen aika. 

Sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas) ilmoitti tässä joku päivä sitten, että vanhempainvapaalla olevien edut yhtenäistetään. 

Hänen mukaansa kummallekin vanhemmalle on tulossa 6,6 kuukauden vapaa, josta osan voi luovuttaa toiselle vanhemmalle.

"Nyt on syntymässä perhe-etuuksien radikaali uudistus", Pekonen riemuitsee. Riemuitkaamme me muutkin, sillä rahaa tähän palaa vain vaivaiset 100 miljoonaa euroa vuodessa nykyistä enemmän. Pekosen ansiolistalle lisättäköön sekin, että myös sukupuolisidonnaisuus poistuu lakitekstistä. Siellä ei enää puhuta äidistä. Äiti on nyt "raskaana oleva vanhempi". Loistavaa.

Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr) puolestaan haluaa tuoda Suomeen "perheettömät lapset" eteläisen Euroopan pakolaisleireiltä.

Lasten auttamista tuskin kukaan vastustaa, ja ukkoutuva Suomi kaipaa lisää lapsia. Silti jokin Ohisalon ajattelussa haiskahtaa haaveilulta. Ei ihmisiä voi "tuoda" kuin paketteja. Lasten perhesuhteet, henkilöllisyys ja ikä on selvitettävä, kuten myös vanhempien tilanne. Entäpä jos "perheettömän lapsen" vanhemmat ilmaantuvatkin vaatimaan perheen yhdistämistä? Tai oltuaaan kadoksissa ilmaantuvat vaatimaan korvauksia, koska heiltä on viety lapsi ja tämän huoltajuus?

Pääministeri Sanna Marin (sd) haluaa Suomeen uuden virkamiehen, joka raportoisi naisiin kohdistuvasta väkivallasta. 

Väkivalta on aina väärin, mutta oma virkamies sen raportointiin mietityttää. Eivätkö poliisin ja muiden viranomaisten raportit riitä?

Sitäkin voi kysyä, miksi miesten kokema väkivalta ei kiinnosta pääministeriä. Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että miehet kokevat väkivaltaa perheiden sisällä. Se on ollut vaiettu aihe, johon liittyy aivan toisenlaisia häpeän tunteita kuin naisten kohdalla. 

Kello käy, mutta ainuttakaan työllisyystointa ei Marinin hallitus ole esittänyt.

Ministerien esitykset sinänsä saattavat olla hyviäkin, mutta ovat pelkkää näpertelyä ja ajan peluuta, kun käynnissä pitäisi jo olla oikeasti vaikuttavia työllisyystoimia. Tähän asti on kuultu vain menolisäyksistä. 

Alkakaas tytöt töihin. Avustajiakin teillä on enemmän kuin laitosvanhuksilla.   

 

 

 

 
Wille Rydman latasi totuuksia
08.02.2020 17:13

 

Totuuksia ja totuuksia, mutta ainakin omia mielipiteitään. 

Tiedoksi niille, jotka eivät Wille Rydmania tunne: hän on päälle kolmikymppinen helsinkiläinen kokoomuspoiitikko ja kansanedustaja.

Hän edustaa ns. nuorta polvea, jonka kuuluukin olla räväkkä ja vähän vastahangassa vanhuksiin päin. Wille on siinä lajissa lunastanut paikkansa.

Jo aiemmin oman puolueen linja on muutamaan otteeseen kirvoittanut Willeltä piikikkäitä kommentteja. Nyt hän lasketteli puolueensa oppositiossa olon kirkkaasti ja suorasanaisesti puheenjohtaja Petteri Orpon syyksi. Ennen kuin hallitusneuvottelut olivat kunnolla alkaneet, Petteri julisti, että perussuomalaisten kanssa ei samaan hallitukseen mennä. Näin selkä käännettiin suurimmalle porvaripuolueelle ja samalla potentiaaliselle hallituskumppanille. Jäljelle jäi vain vasemmistoyhteistyön mahdollisuus, minkä kepu nappasi ketterästi. 

Eihän Petteri yksin ollut. Monet tuntemattomatkin kokkaripoliitikot vannoivat, että yhteistyö perussuomalaisten kanssa olisi vastenmielistä. Vedottiin siihen, että kokoomuksen "ihmiskäsitys" oli toinen kuin perussuomalaisten. Voi olla, mutta mitenkään selviä nuo kummankaan puolueen ihmiskäsitykset evät suurelle yleisölle ole. Ja missä määrin ne estäisivät yhteisten käytännön asioiden hoitoa? Perussuomalaisilla on omat rääväsuunsa, mutta oliko Petterin ja kumppanien lausunnoissa sittenkin hippunen ylimielisyyttä: "me olemme parempia ihmisiä".

Nyt kokoomus istuu oppositiossa ja yrittää parhaansa mukaan erottautua perussuomalaisista, jotka ovat omineet oppostion johtajuuden. Ihan tässä juuri Petteri Orpo selitti aikaisempia lausuntojaan ja jätti yhteistyön perussuomalaisten kanssa avoimeksi. Tilanne on nyt toinen ja aika on toinen ja niin edelleen. 

Mutta Jussi Halla-aho se vasta hankala herra on. Heti kun joku lähestyy myönteisesti, hän ottaa etäisyyttä ja ryhtyy ilkeilemään. Niin nytkin. Hän julisti heti, että kokoomuksen kanssa ei kukaan halua tehdä yhteistyötä. Siitäs sait, Petteri.

Halla-ahon reaktiossa tuskin on kyse siitä, ettei hän luottaisi kokoomukseen hallituskumppanina, vaan siitä, ettei hän uskalla luottaa omaan porukkaansa. Eduskuntaryhmä koostuu paljolti ensimmäisen kauden kansanedustajista, joille parlamentaarinen työskentely ja käytöstavat ovat uutta. Olisi noloa ja herättäisi kansainvälistäkin huomiota, jos hallituspuolue joutuisi jatkuvasti selittelemään edustajiensa möläytyksiä.

Äänestäjälle jää mietittävää. Miksi äänestää puoluetta, joka ei halua valtaa? Joka ei hallitukseen päästyään kestä valtaa, vaan hajoaa? Perussuomalaisten historia ei vakuuta.

Mitä tulee kokoomukseen, Petteri Orpon kaatajia ei ole vielä ilmoittautunut. Mutta jos kaatajaiset tulevat, Antti Häkkänen ja Elina Lepomäki ovat kovaa valuuttaa. 

 

 

 

 
Se on rotaatiota nyt
03.02.2020 20:16

 

Alkamassa on levoton työmarkkinakevät. Sanna Marin on ilmoittanut, että hallitus ei halua "kirittää työmarkkinaneuvotteluja" omalla toiminnallaan ja kertoo sen vuoksi työllisyystoimista vasta kesällä.

Työmarkkinaneuvottelujen ulkopuolella pysytteleminen onkin viisasta, mutta ei työllisyystoimien lykkääminen. Hiekka valuu tiimalasista uhkaavasti, eikä työllisyyden eteen ole tehty yhtikäs mitään. Pelaamisen makuhan tässä tuntuu. Siirretään ikäviä päätöksiä, kytätään gallupeja ja pelätään kannatuksen laskua. 

Politiikan seuraajan kannalta on siis hiukan tylsä kevät tiedossa. Tai olisi, ilman paria mielenkiintoista rotaatiota.

Muistatko vielä Sinisen tulevaisuuden, siniset?

Ei väliä, vaikka et muistaisikaan, sillä puolueesta ei ole enää mitään jäljellä. Joukko ihan kelpo poliitikkoja jäi tyhjän päälle, kuten espoolainen Simon Elo, joka on nyt kertonut liittyneensä kokoomukseen. Hän sanoo olevansa oikeistokonservatiivi, joka puolustaa länsimaista demokratiaa, isänmaallisuutta, yhtäläistä ihmisarvoa ja vapaata markkinataloutta.

Kokoomuksessa Elo on otettu hyvin vastaan. Petteri Orpon mukaan hän edustaa maltillista oikeistolaisuutta, jolle kokoomus on luonteva koti.

Ilkkujat somen huutokuorossa ovat tietenkin valmiina ja "loikkari" saa tuomionsa. Voi kysyä, mistä Elo loikkasi, kun hänen entistä puoluettaankaan ei enää käytännössä ole olemassa ja hän itse on ollut viime ajat sitoutumaton. Ei voi olla niin, että jos on joskus kuulunut johonkin, ei sen jälkeen saa kuulua mihinkään muuhun.

Annetaan ajan näyttää, miten Elon ura kokoomuslaisena urkenee. 

Tämä ei välttämättä jää edes ainoaksi. Mihin tähtäävät tahtopoliitikko Sampo Terho ja ex-puolustusministeri Jussi Niinistö? 

Eloakin enemmän tunteita nostattaa moninkertainen ministeri, kepun ex-puheenjohta ja ex vaikka mitä Paavo Väyrynen. 

Pavel on tänään ilmoittanut liittyneensä takaisin keskustapuolueeseen. Paikallisyhdistystä hän ei kerro. 

Jo Kekkosen aikana politiikassa toimineella Väyrysellä on lyömätön poliittinen kokemus. Hän ei kuitenkaan tyydy mihin tahansa, vaan mandaatin tulee olla vaikutusvaltainen ja näkyvä. Siksi yhteistyö hänen kanssaan on välillä nilkuttanut. Kohtalokkaimman virheen teki Juha Sipilä, joka hallitusta muodostaessaan sivuutti Väyrysen kokonaan. Siitä alkoi suukopu ja kaunanpito, joka olisi ollut vältettävissä antamalla Väyryselle jokin, vaikka vähän vaatimattomampikin salkku. Ei epäilystä, ettei hän olisi hoitanut sitä kunnolla.

Kun Pavel nyt jättää muut poliittiset liikkeensä ja esiintyy taas kohta keskustan eduskuntaryhmässä, voimme odottaa mielenkiintoisia keskusteluja. Lisäjännitteitä tuo, että valtiovarainministeri Katri Kulmuni on Väyrysen entinen suojatti ja oppityttö. 

Brad Pittille on luovutettu palkinto parhaasta miessivuosasta kisassa, jota voi pitää brittien Oscarina.

Pysti tuli Pittille elokuvasta Once upon a Time in Hollywood, jonka itsekin näin ja josta myös tykkäsin. Brad ei itse päässyt palkintoa hakemaan, mutta oli kirjottanut kiitospuheen, jonka juontaja luki. Siinä hän sanoi mm. arvostavansa palkintoa kovasti.  Hän myös kertoi antavansa sille nimen Harry, koska haluaa viedä sen mukanaan Amerikkaan.

Nauru kelpasi myös katsomossa istuneille prinssi Williamille ja herttuatar Catherinelle. 

KORJAUS JA PAHOITTELUT

Paavo Väyrynen ei ole kansanedustaja nykyisessä eduskunnassa. Hän ei ole myöskään Brysselin meppi, joka voisi palata Suomen eduskuntaan, kuten jollain aivolohkollani olen ollut muistavinani. Väriä on varmasti silti tulossa, sillä aina voi twiittailla.  

 

 
<< Alkuun < Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 Seuraava > Loppuun >>

Sivu 2 / 198