Naiset valkoisissa
16.02.2020 16:03

 

Cecilia Samartin. Naiset valkoisissa. Bazar. 2019

Olen tätä ennen lukenut jonkin Samartinin kirjan, ja yksi niistä on kotihyllyssänikin. Samartin-fania ei minusta kuitenkaan tullut, vaikka laatukirjallisuutta hänen tuotantonsa ilman muuta on.

Miksi se ei kolada minuun, kuten eivät Elena Ferrantenkaan kiitetyt ja kehutut romaanit? Ferranten jätin yhden ainoan kirjan lukemiseen. Molemmat kirjailijat kertovat eteläisten maiden vahvoista naisista. Heidän vahvuutensa on verevää ja toisenlaista kuin meidän täällä pohjoisessa.  

Kirjassa eletään vuotta 2003 Kuuban Havannassa.

Samartinin naisten vahvuus on uhmakasta. Sen on oltava, sillä sukupuolten tasa-arvo on vielä 2000-luvullakin kaukana pohjoismaisesta tasosta. Eikä siinä kaikki, vielä kymmeniä vuosia vallankumouksen jälkeen jokaisen on varottava sanojaan. Erityisen silmälläpidon alaisia ovat koulutetut ihmiset, lakimiehet ja lääkärit. Pienikin oma ajattelu tai olevien olojen arvostelu tulkitaan vastavallankumoukselliseksi. Seurauksena  voi olla 26 vuoden vankilatuomio. Sellaista istuu parhaillaan yksi kirjan päähenkillö, Ernesto-niminen lääkäri. On väärin sanoa että istuu, sillä hänet on enimmäksi ajaksi sijoitettu häkkiin, jossa ei voi maata eikä seistä. Silmitön kidutus saa hänet tunnustamaan rikoksia joita ei ole tehnyt.

Sadismi ei rajoitu vain vankiloihin. Osa väestöstä on mennyt uusien vallanpitäjien kelkkaan ja nauttii tehdessään naapureistaan ilmiantoja,  joilla ei ole minkäänlaista asiaperustetta. Olga-rouva istuu päivät pitkät ikkunan ääressä tekemässä muistiinpanoja naapureistaan. Hän osallistuu myös suoranaiseen kidutukseen.

Tällaisessa maailmassa marssivat Naiset valkoisissaan sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen läpi Havannan keskustan. Hiljaa etenevässä joukossa jokaisella on kädessään punainen kukka. He ovat syyttömästi vangittujen miestensä, isiensä ja veljiensä omaisia. Vaaratonta ei edes tällaiseen rauhanomaiseen mielenosotukseen osallistuminen ole. Seuraa kuulusteluja ja myös omaiset ovat vaarassa. Sophie on jo hyväksytty yliopistoon opiskelemaan, mutta kun hänen äitinsä Silvian yhteys Naisiin valkoisissa käy ilmi, yliopistopaikka perutaan.

Yli 90-vuotias isoäiti Maria pitää itseään onnekkaana. Vallankumoukselliset olivat ottaneet haltuunsa hänen kotitalonsa jokaista taulua ja arvoesinettä myöten, mutta sallivat hänen jäädä asumaan omaan huoneeseensa. Muihin seitsemään makuuhuoneeseen on sijotettu vieraita ihmisiä. Yhteisasuminen hiljalleen rapistuvassa talossa sujuu, kun on sujuttava.

Ruoankin kanssa on niin ja näin. Turisteille tarkoitettuihin ruokakauppoihin ei paikallisilla ole pääsyä. Kuulusteluja ja vakoiluepäilyjä voi seurata siitäkin, jos on sattunut ottamaan vastaan amerikkalaisen turistin lahjoittaman ruokakassin. Mitä tetoja olet myynyt amerikkalaisille?  Etkö muka mitään? Todista se.

Ilmapiiri on ahdistava, mutta valoistuu hieman loppua kohti. Liikkuu  huhuja, että amerikkalaiset alkavat puuttua asioihin ja pitkiä vankilatuomioita tullaan perumaan. Marian, Silvian ja Sophien perheessä perheenjäsenet välittävät toisistaan ja Sophiekin näyttää löytävän rakkauden. Tosin Kuuban ulkopuolella.                

 
Luvassa myrskyä ja ihanaa kaalia
15.02.2020 17:07

 

Vähällä olemme täällä länsirannikolla tänä talvena päässeet.

Termistä talvea ei lopultakaan tullut ja tuskin enää tuleekaan. Se on toisaalta surullista, mutta lumikuorman puute on myös helpotus.  Viime talvi on vielä muistissa. Kun katsoo Kainuun lumikaaosta, myötätunto on kainuulaisten puolella.

Myrskyä on luvattu huomiseksi näillekin leveysasteille, mutta sen mitä taivaalta tulee alas, pitäisi säätieteilijöiden mukaan olla vettä. Puuskittainen myrskytuuli saattaa yöllä ja aamulla katkoa sähköjä. Mutta siihenkin voi varautua. Keitän termoskannullisen kahvia valmiiksi illalla, niin etten ainakaan jää ilman aamukahvia. Niin huonosti ei päivä saa alkaa. Hätäkös sitten on lueskella torkkupeiton alla ja odotella sähköjen tuloa.

Parhaillaan meillä on ihanat tuoksut, sillä uunissa on kaalia.

Pitkään väheksytty kaali on kokenut uuden tulemisen kasvissyönnin lisääntymisen myötä. Pirskahteleva raikas kaali on täynnä makua ja vitamiineja, joten se olisi ansainnut paremman sijan ruokapöydässämme. Yksi syy kaalin väheksymiseen lienee sen venäläinen imago. Mieluummin popsitaan läntistä perunaa, joka häviää kaalille ravintoarvoissa mennen tullen.

Kaalista voi tehdä monenlaisia herkkuja, ne äidin kaalikääryleet eivät ole ainoat. Niitä en edes yritä, sillä muistan miten äidiltä meni niiden valmistamiseen koko päivä.  Samat maut ja tuoksut saa tekemällä samoista aineksista kaalilaatikon uunissa. Vielä vähätöisempää on vain paahtaa kaali uunissa. 

No niin, minulla on siis kaalia uunissa ja se hurmaa nyt jo tuoksullaan. 

Pidän eniten punakaalista sen rapsakan värin takia, mutta paahdettavaksi sopii mikä tahansa muukin kaali. 

Jos kiinnostuit, tee näin:

Lämmitä uuni 150 asteeseen. Lohko punakaalin kerä ensin puoliksi ja sitten puolikkaat puoliksi. Tai miten vain, mutta näin tulee nättiä.  Asettele lohkot uunivuokaan.

Sulata mikrossa tarpeellinen määrä voita ja lisää siihen hunajaa maun mukaan. Seosta kannattaa tehdä sen verran runsaasti, että voit voidella sillä kaaleja paistamisen välillä muutamaan kertaan.

Voitele siis kaalilohkot pullasudin avulla voi-hunajaseoksella joka puolelta. Sitten vain vuoka uuniin. Helppoa kuin heinänteko. 

Paistoaika tulee sen mukaan, haluatko lopputuloksen olevan napakkaa vai suussasulavaa. Itse olen jälkimmäisen kannattaja, joten 2 -3 tuntiakin voi olla tarpeen. Sitä paitsi kaali makeutuu sitä enemmän, mitä kauemman se on uunissa. 

Tämä herkku käy hyvin minkä tahansa ruoan lisukkeeksi, mutta riittää kokonaiseksi ateriaksi pieniruokaiselle hyvän leivän kera.

PS. Älä unohda suolaa, kuten minulle juuri kävi. Määrä selviää maistelemalla.      

 

 
Tytöt sen kun näpertelevät
12.02.2020 15:53

 

Olen niin monesti pojitellut tasavaltamme miespuolisia päättäjiä, että voin ihan hyvin myös tytötellä nykyhallitustamme.

Kansainvälisesti ainutlaatuinen naisministeristömme on saanut sukupuolensa vuoksi paljon myönteistä huomiota. Bonuspisteitä on satanut siitä, että he ovat naisia, vieläpä ministereiksi varsin nuoria. Ei huomiosta haittaa ole ollut, päinvastoin Suomi on profiloitunut entistä enemmän tasa-arvon mallimaaksi. Kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa.

Nyt poseerausvaiheen pitäisi olla ohi, ja on tekojen aika. 

Sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas) ilmoitti tässä joku päivä sitten, että vanhempainvapaalla olevien edut yhtenäistetään. 

Hänen mukaansa kummallekin vanhemmalle on tulossa 6,6 kuukauden vapaa, josta osan voi luovuttaa toiselle vanhemmalle.

"Nyt on syntymässä perhe-etuuksien radikaali uudistus", Pekonen riemuitsee. Riemuitkaamme me muutkin, sillä rahaa tähän palaa vain vaivaiset 100 miljoonaa euroa vuodessa nykyistä enemmän. Pekosen ansiolistalle lisättäköön sekin, että myös sukupuolisidonnaisuus poistuu lakitekstistä. Siellä ei enää puhuta äidistä. Äiti on nyt "raskaana oleva vanhempi". Loistavaa.

Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr) puolestaan haluaa tuoda Suomeen "perheettömät lapset" eteläisen Euroopan pakolaisleireiltä.

Lasten auttamista tuskin kukaan vastustaa, ja ukkoutuva Suomi kaipaa lisää lapsia. Silti jokin Ohisalon ajattelussa haiskahtaa haaveilulta. Ei ihmisiä voi "tuoda" kuin paketteja. Lasten perhesuhteet, henkilöllisyys ja ikä on selvitettävä, kuten myös vanhempien tilanne. Entäpä jos "perheettömän lapsen" vanhemmat ilmaantuvatkin vaatimaan perheen yhdistämistä? Tai oltuaaan kadoksissa ilmaantuvat vaatimaan korvauksia, koska heiltä on viety lapsi ja tämän huoltajuus?

Pääministeri Sanna Marin (sd) haluaa Suomeen uuden virkamiehen, joka raportoisi naisiin kohdistuvasta väkivallasta. 

Väkivalta on aina väärin, mutta oma virkamies sen raportointiin mietityttää. Eivätkö poliisin ja muiden viranomaisten raportit riitä?

Sitäkin voi kysyä, miksi miesten kokema väkivalta ei kiinnosta pääministeriä. Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että miehet kokevat väkivaltaa perheiden sisällä. Se on ollut vaiettu aihe, johon liittyy aivan toisenlaisia häpeän tunteita kuin naisten kohdalla. 

Kello käy, mutta ainuttakaan työllisyystointa ei Marinin hallitus ole esittänyt.

Ministerien esitykset sinänsä saattavat olla hyviäkin, mutta ovat pelkkää näpertelyä ja ajan peluuta, kun käynnissä pitäisi jo olla oikeasti vaikuttavia työllisyystoimia. Tähän asti on kuultu vain menolisäyksistä. 

Alkakaas tytöt töihin. Avustajiakin teillä on enemmän kuin laitosvanhuksilla.   

 

 

 

 
Wille Rydman latasi totuuksia
08.02.2020 17:13

 

Totuuksia ja totuuksia, mutta ainakin omia mielipiteitään. 

Tiedoksi niille, jotka eivät Wille Rydmania tunne: hän on päälle kolmikymppinen helsinkiläinen kokoomuspoiitikko ja kansanedustaja.

Hän edustaa ns. nuorta polvea, jonka kuuluukin olla räväkkä ja vähän vastahangassa vanhuksiin päin. Wille on siinä lajissa lunastanut paikkansa.

Jo aiemmin oman puolueen linja on muutamaan otteeseen kirvoittanut Willeltä piikikkäitä kommentteja. Nyt hän lasketteli puolueensa oppositiossa olon kirkkaasti ja suorasanaisesti puheenjohtaja Petteri Orpon syyksi. Ennen kuin hallitusneuvottelut olivat kunnolla alkaneet, Petteri julisti, että perussuomalaisten kanssa ei samaan hallitukseen mennä. Näin selkä käännettiin suurimmalle porvaripuolueelle ja samalla potentiaaliselle hallituskumppanille. Jäljelle jäi vain vasemmistoyhteistyön mahdollisuus, minkä kepu nappasi ketterästi. 

Eihän Petteri yksin ollut. Monet tuntemattomatkin kokkaripoliitikot vannoivat, että yhteistyö perussuomalaisten kanssa olisi vastenmielistä. Vedottiin siihen, että kokoomuksen "ihmiskäsitys" oli toinen kuin perussuomalaisten. Voi olla, mutta mitenkään selviä nuo kummankaan puolueen ihmiskäsitykset evät suurelle yleisölle ole. Ja missä määrin ne estäisivät yhteisten käytännön asioiden hoitoa? Perussuomalaisilla on omat rääväsuunsa, mutta oliko Petterin ja kumppanien lausunnoissa sittenkin hippunen ylimielisyyttä: "me olemme parempia ihmisiä".

Nyt kokoomus istuu oppositiossa ja yrittää parhaansa mukaan erottautua perussuomalaisista, jotka ovat omineet oppostion johtajuuden. Ihan tässä juuri Petteri Orpo selitti aikaisempia lausuntojaan ja jätti yhteistyön perussuomalaisten kanssa avoimeksi. Tilanne on nyt toinen ja aika on toinen ja niin edelleen. 

Mutta Jussi Halla-aho se vasta hankala herra on. Heti kun joku lähestyy myönteisesti, hän ottaa etäisyyttä ja ryhtyy ilkeilemään. Niin nytkin. Hän julisti heti, että kokoomuksen kanssa ei kukaan halua tehdä yhteistyötä. Siitäs sait, Petteri.

Halla-ahon reaktiossa tuskin on kyse siitä, ettei hän luottaisi kokoomukseen hallituskumppanina, vaan siitä, ettei hän uskalla luottaa omaan porukkaansa. Eduskuntaryhmä koostuu paljolti ensimmäisen kauden kansanedustajista, joille parlamentaarinen työskentely ja käytöstavat ovat uutta. Olisi noloa ja herättäisi kansainvälistäkin huomiota, jos hallituspuolue joutuisi jatkuvasti selittelemään edustajiensa möläytyksiä.

Äänestäjälle jää mietittävää. Miksi äänestää puoluetta, joka ei halua valtaa? Joka ei hallitukseen päästyään kestä valtaa, vaan hajoaa? Perussuomalaisten historia ei vakuuta.

Mitä tulee kokoomukseen, Petteri Orpon kaatajia ei ole vielä ilmoittautunut. Mutta jos kaatajaiset tulevat, Antti Häkkänen ja Elina Lepomäki ovat kovaa valuuttaa. 

 

 

 

 
Se on rotaatiota nyt
03.02.2020 20:16

 

Alkamassa on levoton työmarkkinakevät. Sanna Marin on ilmoittanut, että hallitus ei halua "kirittää työmarkkinaneuvotteluja" omalla toiminnallaan ja kertoo sen vuoksi työllisyystoimista vasta kesällä.

Työmarkkinaneuvottelujen ulkopuolella pysytteleminen onkin viisasta, mutta ei työllisyystoimien lykkääminen. Hiekka valuu tiimalasista uhkaavasti, eikä työllisyyden eteen ole tehty yhtikäs mitään. Pelaamisen makuhan tässä tuntuu. Siirretään ikäviä päätöksiä, kytätään gallupeja ja pelätään kannatuksen laskua. 

Politiikan seuraajan kannalta on siis hiukan tylsä kevät tiedossa. Tai olisi, ilman paria mielenkiintoista rotaatiota.

Muistatko vielä Sinisen tulevaisuuden, siniset?

Ei väliä, vaikka et muistaisikaan, sillä puolueesta ei ole enää mitään jäljellä. Joukko ihan kelpo poliitikkoja jäi tyhjän päälle, kuten espoolainen Simon Elo, joka on nyt kertonut liittyneensä kokoomukseen. Hän sanoo olevansa oikeistokonservatiivi, joka puolustaa länsimaista demokratiaa, isänmaallisuutta, yhtäläistä ihmisarvoa ja vapaata markkinataloutta.

Kokoomuksessa Elo on otettu hyvin vastaan. Petteri Orpon mukaan hän edustaa maltillista oikeistolaisuutta, jolle kokoomus on luonteva koti.

Ilkkujat somen huutokuorossa ovat tietenkin valmiina ja "loikkari" saa tuomionsa. Voi kysyä, mistä Elo loikkasi, kun hänen entistä puoluettaankaan ei enää käytännössä ole olemassa ja hän itse on ollut viime ajat sitoutumaton. Ei voi olla niin, että jos on joskus kuulunut johonkin, ei sen jälkeen saa kuulua mihinkään muuhun.

Annetaan ajan näyttää, miten Elon ura kokoomuslaisena urkenee. 

Tämä ei välttämättä jää edes ainoaksi. Mihin tähtäävät tahtopoliitikko Sampo Terho ja ex-puolustusministeri Jussi Niinistö? 

Eloakin enemmän tunteita nostattaa moninkertainen ministeri, kepun ex-puheenjohta ja ex vaikka mitä Paavo Väyrynen. 

Pavel on tänään ilmoittanut liittyneensä takaisin keskustapuolueeseen. Paikallisyhdistystä hän ei kerro. 

Jo Kekkosen aikana politiikassa toimineella Väyrysellä on lyömätön poliittinen kokemus. Hän ei kuitenkaan tyydy mihin tahansa, vaan mandaatin tulee olla vaikutusvaltainen ja näkyvä. Siksi yhteistyö hänen kanssaan on välillä nilkuttanut. Kohtalokkaimman virheen teki Juha Sipilä, joka hallitusta muodostaessaan sivuutti Väyrysen kokonaan. Siitä alkoi suukopu ja kaunanpito, joka olisi ollut vältettävissä antamalla Väyryselle jokin, vaikka vähän vaatimattomampikin salkku. Ei epäilystä, ettei hän olisi hoitanut sitä kunnolla.

Kun Pavel nyt jättää muut poliittiset liikkeensä ja esiintyy taas kohta keskustan eduskuntaryhmässä, voimme odottaa mielenkiintoisia keskusteluja. Lisäjännitteitä tuo, että valtiovarainministeri Katri Kulmuni on Väyrysen entinen suojatti ja oppityttö. 

Brad Pittille on luovutettu palkinto parhaasta miessivuosasta kisassa, jota voi pitää brittien Oscarina.

Pysti tuli Pittille elokuvasta Once upon a Time in Hollywood, jonka itsekin näin ja josta myös tykkäsin. Brad ei itse päässyt palkintoa hakemaan, mutta oli kirjottanut kiitospuheen, jonka juontaja luki. Siinä hän sanoi mm. arvostavansa palkintoa kovasti.  Hän myös kertoi antavansa sille nimen Harry, koska haluaa viedä sen mukanaan Amerikkaan.

Nauru kelpasi myös katsomossa istuneille prinssi Williamille ja herttuatar Catherinelle. 

KORJAUS JA PAHOITTELUT

Paavo Väyrynen ei ole kansanedustaja nykyisessä eduskunnassa. Hän ei ole myöskään Brysselin meppi, joka voisi palata Suomen eduskuntaan, kuten jollain aivolohkollani olen ollut muistavinani. Väriä on varmasti silti tulossa, sillä aina voi twiittailla.  

 

 
Voi Elovena-parkaa
27.01.2020 12:57

 

Lämmin kaurapuuro on kuin ystävän halaus. Vuosikymmenien ajan olemme tottuneet saamaan tuon halauksen ihanalta Elovena-tytöltä.

Nyt hän ei enää kelpaa, sillä meidän on kansainvälistyttävä. Tuote menee paremmin maailmalla kaupaksi, kun mikään siinä ei muistuta suomalaisuudesta. Näin ajatellaan Raision tehtaan markkinoinnissa. Suurin osa suomalaisia taitaa olla toista mieltä.  Näin voi päätellä siitä suuttumuksesta, joka näkyy kolumneissa ja keskusteluissa. Monelle Elovena on lähes yhtä pyhä kuin Suomen lippu.

Olematta kansallispukuasiantuntija sanoisin, että Elovenan puku ei ole mikään suomalainen kansallispuku. Se vain jäljittelee kansallispukutyyliä. Ratkaisu on aikanaan ollut onnistunut, sillä yksikään maakunta ei voi omia Elovenaa itselleen. Aikojen kuluessa myös sirppi on poistettu kuvasta. Ihan oiken sekin, kansallispuku/kansanpuku/pitäjänpuku ei ole ollut työvaate, vaan talonpoikaisväestön pyhäpuku. 

Uudessa olomuodossaan Elovena on pukeutunut polvipituiseen siniseen mekkoon ja mustiin ballerinatossuihin. Kainalossaan hänellä on kauralyhde, jolla ei kuitenkaan ole mitään funktiota. Mihin hän sitä kanniskelee  ja miksi?  Jos kerran tavoitellaan modernia ilmettä, niin neitokaisen kätösissä pitäisi olla tabletti. (vitsi vitsi)

Siihen että Elovena on kaikesta päätellen nuori tyttö, eivät ammattiloukkaantujat ole ehtineet puuttua. Monikulttuurisuutta ja moninaista sukupuolikirjoa ei kukaan ole vielä vaatinut. Luultavasti sekin aika tulee.

Vastavetona globalisaatiolle kansallisten piirteiden korostaminen on nousussa Euroopassa ja maailmalla. Kun unohdetaan ääriajattelu, omien juurien arvostaminen on hieno asia. Jos arvostat itseäsi, muutkin arvostavat sinua. 

Ruotsalaisen Lindahlsin meijerin jogurttipurkin tunnnistaa kaupassa kaukaa. Sitä on myyty perinneasuun pukeutuneen turkkilaisen/kreikkalaisen partaniekan kasvoilla niin kauan kuin muistan. Tuote ei välttämättä ole sen parempi kuin muutkaan vastaavat, mutta sitä myydään imagolla. Siihen yhdistyy mielikuva pitkästä iästä ja terveydestä. 

Miksi suomalaisuus ei sitten enää kelpaisi? Kerta kerran jälkeen Suomi sijoittuu imagokyselyjen kärkeen yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Olemme itsenäinen, vauras, tasa-arvoinen demokratia. Tarinamme on menestystarina. Mutta me vain häpeilemme itseämme. Siinä missä svenskit marssittavat kolme krunuaan esiin joka käänteessä, me panemme päämme pensaaseen. 

Elovenalle takaisin omat vaatteet ja heti. 

Pieni loppukevennys

Kaisa Mäkäräinen kiersi jälleen runsaasti sakkokierroksia ja nimesi syyksi levottomat jalat. (hs.fi)

No levottomathan ne kuuluu kilpahiihtäjällä ollakin, kun pitää lujaa mennä. 

 

 

 
Pastaa ja pukukoodia
25.01.2020 14:18

 

Olen elänyt lapsuuteni aikana, jolloin makaronia ei sanottu pastaksi. Sitä sanottiin makaroniksi.

Kouluruokailun kammottavimpia muistoja on makaronivelli, jota me sanoimme matovelliksi. Sille veti vertoja vain sammakonkutuvelli, joka oli keitetty niljakkaista perunajauhohelmstä.

Kun nyt kerran tuli puheeksi, niin pikkuisen kritiikkiä edelliselle ikäpolvelle. Merenrantapitäjässä kalaa oli saatavilla helposti ja läheltä, mutta kouluruokailussa ei kertaakaan tarjottu kalasoppaa eikä kalaa missään muussakaan muodossa. Se olisi varmaan ollut liian työlästä valmistaa. Oli helpompi kaataa kaupan pussista kattilaan jotain, mikä sai luvan kelvata lapsille. Ravitsevuus ja vitamiinit loistivat poissaolollaan. Onneksi meilläkin oli äiti kotona, ja söimme koko perhe yhdessä lämpimän aterian joka päivä.    

Pastaa ei syöty. Se oli metallirasiaan pakattua sinkkipastaa, paksua valkoista voidetta. Sitä käytettiin ihovaurioihin. Kun tuli kaaduttua pyörällä ja saatua nirhamia, puhdistetulle iholle levitettiin sinkkipastaa. Äidillä oli sitä aina lääkekaapissa kaiken varalta. 

Sanat ja niiden sisältö muuttuvat. Se pitää kai vain hyväksyä.

Tässä yhtenä päivänä mieleni alkoi tehdä mannapuuroa, jota en ole syönyt varmaan vuosiin. Ajattelepa lämmintä pehmoista mannapuuroa, jonka keskellä sulaa voisilmä. Kuka semmoista voisi vastustaa? En minä ainakaan.

Niinpä  polkaisemaan lähikauppaan ja hakemaan mannaryynejä. Se osoittautui odotettua vaikeammaksi. Kun en ole mainittuja ryynejä vuosiin ostanut, en ehkä osannut etsiä niitä oikeasta hyllystä. Menin kysymään kassalta, jossa palveli nuori mies. Hän näppäili konettaan ja aikansa näppäiltyään sanoi että "ei ole, ne on lopetettu". Jösses, mannaryynit lopetettu! Ei voi olla, eikä voi olla totta sekään, että ne olisi valikoimista poistettu. En hennonnut ruveta nuorta miestä ohjeistamaan, vaan hain vähin äänin mannaryynini toisesta kaupasta. Vasta kotona huomasin, että pussin kyljessä luki "Mannasuurimoita". Siinä se. Ryynejä ei ollut, mutta suurimoita olisi ollut.

Täällä Länsi-Suomessa ei kukaan kyllä puhu suurimoista. Ryynejähän  (ruots. gryn) ne ovat. Elintarviketeollisuus ja kauppa tyrkyttävät kuitenkin suurimo-sanaa, minkä ehkä osaavat jotenkin perustella.

Mutta puurosta tuli ihanaa.

Eilen luin Hesarin verkkosivulta, että nykynuoriso ei tunne sanaa keppana. Voi hyvänentähden, mihin tämä maailma on menossa?

 

Vilkaisin juuri netistä ministeri ja sd-poliitikko Matti Ahteen tänään pidettyjä hautajaisia.

Hautajaisvierailla ei surun päivänä tietenkään oma pukeutuminen ole päällimmäisenä mielessä, mutta tietynlainen etiketti on olemassa. Ehkä sitä kunnioitetaan enää vain täällä maalla, helsinkiläiset ovat omaksuneet huolettomammat tavat.

Yksi asia joka pisti silmään, oli naisten isot pussimaiset olkalaukut. Mitä ihmettä ne kantavat niissä? Jotain arvokasta sen täytyy olla, koska leski Hilkka Ahdekaan ei malttanut huopua veskastaan edes siksi hetkeksi, kun vei kukat miehensä arkulle hautaustoimiston autoon. Eikö sitä laukkua olisi voinut siksi aikaa tyrkätä jollekulle muulle saattajalle? Hilkan tyylikään ei ollut ihan sata. Polven yläpuolelle ulottuvan hameen asemesta häntä olisivat pukeneet paremmin puolisääreen ulottuva hame ja pitkät tyylikkäät saappaat. Takki reuhotti rumasti auki. 

Hilkan ja Matin poika Timo oli kantamassa isänsä arkkua ryppyisessä puvussa ylin paidannappi auki ja ilman kravattia. Paita ei ollut edes valkoinen. Meilläpäin ei kukaan äiti olisi päästänyt poikaansa niissä vetimissä isänsä arkulle. Timo Ahde olisi ollut päivän floppi, ellei Tarja Halosta olisi ollut. Halonen oli pukeutunut tutusti miesten kenkiin ja viittaan, jota ei ollut edes yritetty sitoa kauniisti. Näyttävät korut eivät kuulu hautajaispukeutumiseen, mutta Halonenpa oli kasannut rinnuksilleen ison kasan kiiltävää blingblingiä. Myös hänellä oli pussimainen iso olkalaukku, josta roikkui vielä heijastinkin. Voi hyvät hyssykät.

Oli hatuttomia päitä ja paljaita käsiä, joita varmasti paleli kylmässä tuulessa. Vain Ahtisaarilla oli etiketin mukaiset mustat nahkakäsineet. Martilla oli musta hattu ja Eevalla elegantti pieni kirjekuorilaukku. Tämä pariskunta on kiertänyt muutakin kuin tahkoa, ja se näkyy. 

Nämä ovat maallisia. Matti Ahteelle rauha ja hyvää viimeistä matkaa.         

 
Kevättä ilmassa
22.01.2020 14:41

 

Pitkän harmauden jälkeen aurinkoinen paistaa tänään ihanasti ja lämpöasteita on muutama.

Helsingissä kukkivat jo narsissit, eli kyllä tämä kevättä on. Liian aikaistako? Monet ovat sitä mieltä, mutta luulen kyllä, että ne tietävät itse paremmin. Meillä eivät krookukset vielä kuki, sillä siirsin ne viime kesänä toiseen paikkaan, ties toipuvatko siitä koskaan. Mutta poimulehti kasvaa jo rehevänä, tuiviot ovat heränneet ja lamoherukassa on isot silmut. Kiitokset susille tai metsästäjille, istutukset ovat nyt saaneet olla rauhassa peuroilta. 

Se mikä tänä vuonna jää ilmeisesti puuttumaan, on tammikuun alkuillan sininen valo. Ei surra sitä, vuodet evät ole veljeksiä. Viime vuonna tähän aikaan lunta sai kolata joka päivä, pari tuntia kerralla parhaimmillaan. Lähes  kahdenkymmenen asteen pakkasiakin oli monena päivänä. Nyt eletään omakotiasujan toivetalvea. Ei ole tarvittu kotitien aurausta ja lämmitysöljyssä tulee säästöä.

Poliittisesti tämä vuosi lienee tasaista menoa, ainakaan mitään vaaleja ei ole vähään aikaan.

Oletteko muuten huomanneet, että kukaan ei puhu enää maakuntavaaleista? Vielä jokin aika sitten puhuttiin, ja päivämääriä siirrettiin aina vain tuonnemmas. Hyvä niin. Jospa koko asia unohtuisi.

HS-Gallupin teettämä puolueiden tuore kannatusmittaus on yllätyksetön. Muutokset ovat hyvin pieniä ja mahtuvat kaikki virhemarginaaliin. Perussuomalaiset pitävät edelleen keulapaikkaa ja kakkosena on kokoomus. On merkillepantavaa, että tätä kärkikaksikkoa kannattaneet vastaajat olivat kaikkein varmimpia puoluekannastaan. Epävarmuus lisääntyi vasemmalle mentäessä.

HS:n jutun grafiikassa on mielenkiintoinen yksityiskohta: perussuomalaisten kannatuspalkki on Suomen lipun sininen, kokoomuksen haaleamman sininen. Se tuskin on sattumaa. Perussuomalaiset ovat kansallismielisempiä, kun taas kokoomuksen siniväriä on haalistanut paikoin jopa vihreitä lähenevä liberaalius.     

Maailmalla on oltu innoissaan meidän naisvoittoisesta hallituksestamme, ja pääministeri Sanna Marin on saanut paistatella median suosiossa. Se ei kuitenkaan ole nostanut sdp:n kannatusta, eikä liioin muidenkaan hallituspuolueiden. Suomalaiset ovat tasa-arvoon kasvaneita järkeviä ihmisiä. Meistä siinä ei ole mitään kummallista, että nainen johtaa. Katsotaan tekoja ja tuloksia ja kehutaan vasta sitten, jos aihetta on.

Tarja Halonen aloitti presidenttipelin.

Entinen tasavallan presidentti Tarja Halonen (sd) on Ylen haastattelussa pitänyt ulkoministeri Pekka Haaviston virkatoimien tutkimista presidenttipelinä. Tulkinta on yllättävä, sillä vastahan olemme valinneet presidentin eikä mitään presidenttipeliä  ole käynnissä. Paitsi että Halonen itse yritti aloittaa sen nyt paljastaen samalla oman suosikkinsa. 

Meillä ei ex-presidenttien tapana ole ollut puuttua päivänpolitiikkaan. Koivisto ja Ahtisaari ovat saattaneet kommentoida kansainvälisiä tapahtumia, mutta eivät koskeneet sisäpolitiikkaan. Halosen ulostulo olikin asiaankuulumaton ja törkeä.  

Jotenkin Halosta voi ymmärtääkin. Kun on ollut tasavallan ykköspaikalla kaksitoista vuotta ja sitten yhtäkkiä kukaan ei tarvitse eikä kysy mitään, se ottaa koville. Monella hyväkuntoisella eläkeläisellä on sama ongelma. Kapasiteettia olisi, mutta ei kysyntää. Vähitellen elämä täyttyy muilla asioilla. Halonenkin voisi jo aloittaa keväthommat siellä siirtolapuutarhassaan, kun ei luntakaan ole.

Esimerkiksi kalkkia voisi jo hyvin heitellä nurmikolle. Ajatus on ollut itselläkin mielessä, säkki odottaa autotallissa.        

 

 

 

 
Ensimmäinen nainen
19.01.2020 17:39

 

Johanna Venhon Sylvi Kekkosesta kirjoittama romaani Ensimmäinen nainen (WSOY 2019)  ei minuun kolahtanut. Se ei ole Venhon vika, sillä Sylvi Kekkonen ei ole kolahtanut minuun ennenkään.

Lisäksi Venho oli valinnut oudon tavan kuvata Sylviä. 66-vuotias Sylvi viettää yksinään aikaa Kekkosten kesäpaikassa Katermassa. Hän liottaa kipeitä vaivaisenluitaan järvessä ja keskustelee ystävänsä Marja-Liisa Vartion kanssa. Tämä ei tietenkään vastaa, koska on kuollut.  Makaaberia ja vähän karmaisevaakin, mutta viestii siitä, ettei Sylvillä juurikaan ollut luotettavia ystäviä. Kuolleeseen  voi luottaa.

Ulkopuolelta Sylviä tarkastelee kuvanveistäjä Essi Renvall, jolta on tilattu presidentinrouvan muotokuva. Renvall on tuskastunut, sillä hänen mielestään muotokuvan tekijän pitää tietää mallistaan kaikki. Sylvistä on kuitenkin mahdoton saada otetta. Ulkoinen puoli on helpompi kuvattava: hiusneuloilla kootut vauvahiukset ja silmät, jotka katsovat hieman eri suuntiin. Mutta sisimpänsä Sylvi pitää itsellään: "- - hän vastaili niillä nasevilla lyhyillä lauseillaan - -".

Olisi ollut kiinnostavaa lukea Sylvin kokemuksista ja näkemyksistä sen aikaisessa poliittisessa maailmassa. Millaisia olivat ihmisinä hänen tapaamansa maailman huiput ja kotimaiset nousevat ja laskevat poliittiset tähdet?  Siihen ei vastausta saatu. Vaikka kyse onkin romaanista, tätä on pidettävä puutteena. Ehkä siihen on syynä Sylvin eristyneisyys. Hänen tapaamansa ihmiset jäävät vieraiksi, koska hän ei pysty aitoon kahdenväliseen viestintään. Siitä kertoo osuvasti Sylvin ja Britan (miniä, o.s. Fagerholm) yhteinen kauppareissu: 

"Kävin kaupalla viimeksi Britan kanssa, kun olimme kevätretkellä täällä. Brita jututti sujuvasti muorit ja lapset, minä olin tuppisuinen, vaikka rakastan noita kyläläisiä. Meidän oleilumme täällä on monelle iso asia, ja he ovat auliita auttamaan, hyviä ihmisiä. Minulla on silti kiire omiin oloihini kylältä, takaisin piilopirttiini."

Eristyneisyys ja omien kirjallisten haaveitten kariutuminen tekevät Sylvistä katkeran. Luulisi että sen teki Urhon liehuminen toisten naisten kanssa, mutta ei.  Sylvin kirjallista kipuilua kuvataan sivukaupalla. Amalian lisäksi ja jälkeen ei menestysteosta tule. Se ottaa koville. 

Häntä kalvavat myös sairaudet. Nivelreuma runtelee jäseniä,  ja hoitamatta jäävät ikääntyvän naisen vaivat, jotka tänä päivänä olisivat helposti voitettavissa. Sylvi alkaa näyttää miehensä mummolta. Hän ilkeilee ympäristölleen ja erityisesti miniöilleen, jotka ovat vieneet hänen rakkaat poikansa.

Kauneutta on olemassa, ja Sylvi näkee sen. Mutta se jää enimmäkseen hänen omaan sisäiseen maailmansa muiden ulottumattomille. 

Osaltaan kirja monipuolistaa Sylvi Kekkosesta saamaamme kuvaa. Parasta on kieli, joka on paikoin suorastaan runollista.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 

 

 
Suomalaiset naiset riehuvat maailmalla, Trump tappaa kenet haluaa eikä Kanada innostu herttuaparista
14.01.2020 15:50

 

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula ollut pidätettynä Israelissa.

Kontula oli ollut kansainvälisen aktivistiryhmän mukana osoittamassa mieltä Israelin asekauppoja vastaan Gazan rajalla. Ryhmän tarkoitus oli tunkeutua Gazaan laittomasti. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Anderssonin mukaan Kontulan toiminta oli vasemmistoliiton arvojen mukaista. Ymmärsinkö oikein? Lakien rikkominen on vasemmistoliiton arvojen mukaista kuten sekin, että ministeri puolustaa laitttomuutta. Kyllä, ymmärsin oikein.

Olisi helppo sanoa, että Kontulan hillumisella ei ollut merkitystä. Mutta kyllä sillä oli: huonon esimerkin voima. Kansanedustajia suojaa ns. koskemattomuusperiaate, mutta myös heidän on noudatettava kunkin maan sääntöjä ja lakeja. Mielenosoituksista pidättäytyminen olisi viisasta. Asianmukainen vaikuttajan paikka on siellä eduskunnassa, kansanedustajan omassa pulpetissa. 

Viikonvaihteen Hesarissa oli juttu suomalaisesta naisesta, keski-ikäisestä pianonsoitonopettajasta, joka on vankina intialaisessa vankilassa.

Nainen oli syyllistynyt ihmisten henkilöllisyyspaperien väärentämiseen. Tarkkaa tietoa ei ollut, miten pitkään toiminta oli jatkunut ja miten laajaa se oli ollut. Oman kertomansa mukaan hän oli tehnyt kaiken säälistä ja ihmisrakkaudesta. Nyt hän odotti  pelastusta Suomen viranomaisilta. Odottaminen lienee  tässä tapauksessa turhaa, Intiassa mennään Intian lakien mukaan ja rikos on rikos.

Maailma kohahti, kun Donald Trump tapatti Iranin vallankumouskaartin komentaja Qasam Soleimanin.

Maailmanpalo oli lähempänä kuin aikoihin, mutta taidettiin selvitä pelkällä säikähdyksellä. Oliko uhri edes se, jota tarkoitettiin, on osin epäselvää. Donald ei sillä päätään vaivaa. Mahtavan maan mahtava mies kommentoi asiaa näin: "Samantekevää, oliko Soleiman välitön uhka, hänet sai tappaa silti."

Mitäpä pikkuseikoista.

Viralllinen Kanada ei innostu Meghanista ja Harrysta.

Nuo suloiset pulmuset Meghan ja Harry ovat ilmaisseet halunsa muuttaa osaksi vuotta Kanadaan. Kanadan viranomaisten mukaan muutto ei ole kuitenkaan pelkkä ilmoitusasia. Semmoiset käytännön asiat kuin esimerkiksi oleskeluluvan hakeminen eivät ole juolahtaneet herttuaparin päähän. Kun ollaan tynnyrissä kasvaneita niin ollaan. Tämä koskee ennen muuta Harrya, jolle kaikki arkielämän realiteetit lienevät vieraita.

Kanadan pääministeri Trudeau katsoo, että Sussexin pariskunnan muuton tiellä on mutkia. Vaikka he ovat periaatteessa tervetulleita, kanadalaiset eivät ole halukkaita kustantamaan heidän miljoonaluokkaan nousevia turvajärjestelyjään. Myös veronmaksu kiinnostaa, eli maksaisivatko Meghan ja Harry veronsa Kanadaan ja niin edelleen.

Voiko tässä käydä niin, että Sussexit joutuvat jäämään Britanniaan koska eivät ole tervetulleita mihinkään maahan?

Minulla on ratkaisuehdotus: turvapaikka Suomesta.               

 
<< Alkuun < Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 Seuraava > Loppuun >>

Sivu 1 / 196