Gustafin oppivuodet
06.03.2020 17:30

 

Hulttio. Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Teemu Keskisarja. Siltala 2018.

Gustaf Mannerheimista on tullut sen verran luetuksi, että olin vähällä jättää Hulttion kirjaston hyllyyn. Teemu Keskisarjaa ei kuitenkaan voi vastustaa, joten Hulttio lähti mukanani kotiin.

Kirjaa lukiessani jotkut tulkintani Mannerheimin henkilöhistoriasta tarkentuivat hieman. Laajalti tiedetään, että perhe menetti kotinsa ja omaisuutensa isä-Carlin velkoihin, mutta Hulttion luettuani tämäkään asia ei ollut enää mustavalkoinen. Tähänastinen kirjallisuus on toistanut, miten Gustafin isä menetti omaisuutensa "uhkapelissä". Mielikuva korttipelistä on vain osin totta, sillä Carlin kohdalla kyse oli enemmänkin riskibisneksestä. Hän teki uhkarohkeita kauppoja, menetti paljon, velkaantui, ja maksaakseen velkojaan teki entistä riskialttiimpia siirtoja. Lopulta hän oli tyhjän päällä. 

Toinen usein toisteltu klisee on, että Carl Mannerheim "hylkäsi perheensä". Ei hylännyt. Varattomana hän ei pystynyt kustantamaan lapsilleen heidän säätynsä mukaista elämää, mutta koskaan hän ei heitä hylännyt. Ulkomailla asuva isä piti tiiviisti yhteyttä lapsiinsa. Hän kantoi huolta heidän koulumenestyksestään ja erityisesti kurittoman Gustafin käytöksestä. Välittäminen ja rakkaus näkyvät kirjeissä, jotka päättyvät Jumalan siunauksen toivotukseen. Ja vaikka vanhemmat sittemmin erosivatkin, Mannerheimin lasten ei tarvinnut "valita puoltaan". Kirjeissään Carl kehotti lapsia aina muistamaan, miten hyvä äiti heillä oli. Lasten tuli kunnioittaa ja kuunnella äitiään ja olla kiitollisia.

Ehkäpä myös perheen konkurssin jälkeistä köyhyyttä on painotettu hieman liikaa, jotta syntyisi kontrasti Gustafin myöhemmälle menestykselle. Mannerheimin lasten lapsuudenkoti, Louhisaaren kartano, tosin meni velkoihin,  mutta perheen rahakas täti lunasti sen itselleen. Lasten huolettomat kesät Louhisaaren mansikoita syöden saivat jatkua. Kovin vaatimatonta ei perheen elämä 14 makuuhuoneen Helsingin-kodissakaan ollut. Palveluskuntaa pyöri ympärillä ja talous pyöri sukulaisten lahjoitusten turvin.  

Kun lapsia oli monta, ja heidän kaikkien piti saada säätynsä mukainen kasvatus ja koulutus, ongelma ei ollut vähäinen. Mannerheimin nimeä kantavia lapsia ei voitu päästää piioiksi tai rengeiksi. Siitä kuitenkin selvittiin suvun yhteisvoimin. Tädit, sedät ja enot kaivoivat kukkaroitaan (ja pankkitilejään) ja auttoivat. Kun lapset äidin kuoleman jälkeen sijoitettiin eri sukulaisperheisiin, vaikutelma huutolaislapsista saattaa käväistä lukijan mielessä. Sellaista ei Mannerheimin perheessä kuitenkaan ajateltu. Avun pyytämistä ja saamista omalta suvulta ei pidetty nolona, eivätkä lapset olleet kateellisia toisilleen. Kesälomat vietettiin yhdessä ja perheyhteys säilyi kiinteänä. Kriisiperheen lapset tukivat toisiaan, ja vaikka Gustaf juhli ja velkaantui, ei hän ainoastaan saamapuolella ollut. Kerrotaan, että hän oli "mukava veli".

Mutta koulussa Gustaf oli kamala kakara. Hän häiriköi niin paljon kuin ehti. Mikään ei kiinnostanut. Haminan kadettikouluunkin hän pääsi vasta kolmannella yrittämällä - tullakseen jonkin ajan kuluttua erotetuksi huonon käytöksen takia. Lukupäätä hänellä oli, sillä heti kun hän viitsi vähän yrittää, todistuksen keskiarvo kohosi yli 9:n ja luokan ykkökseksi tai kakkoseksi. Mutta hän viitsi ylen harvoin. Jos Gustaf Mannerheim eläisi tänään, hänelle diagnosoitaisiin adhd.

Gustafin kasvutarina on monipolvinen, ja aikuinen hän alkaa olla vasta viidenkympin tietämissä. Sinne asti ulottuu hänen painavan nuoruutensa varjo, eikä tässä kirjassa sen pidemmälle mennäkään.

Taustatyötä Hulttioon on tehty paljon ja avustajat ovat löytäneet kokonaan uuttakin materiaalia.

Keskisarjan teksti on rennoin rantein kirjoitettua. Välillä vaikuttaa siltä, että hän haluaa ehdoin tahdoin ärsyttää. Esimerkkinä tästä vaikka n-sanan käyttö. Myös tieteellinen nyperrys saa osansa pilkasta. Kun tieteen traditioihin kuuluu, että tutkija määrittelee tutkimuksensa suhteen alan aikaisempaan tutkimukseen, Keskisarja kuittaa: "Suhde on helvetin hyvä."