Hankalia herroja
18.12.2019 15:59

 

Olen lukemisissani viime aikoina uppoutunut elämäkertoihin. Panu Rajalan Suomussalmen sulttaanin ja Antti Tuurin Levottoman mielen juuri lukeneena mietteeni ovat sekalaiset.

Kumpikaan näistä ei ole elämäkerta sanan varsinaisessa merkityksessä. Molemmat ovat fiktiivisiä romaaneja, joilla on enemmän tai vähemmän löyhä sidos päähenkilöönsä. Sellaiset ovat nyt muotia. Ei tarvitse tarkistaa lähteitä vimpampäälle. Aina voi sanoa, että tämähän on romaani.

Sitä mietin, miksi vain hankalat herrat valikoituvat näiden kirjojen päähenkilöiksi. Taidan tietää vastauksen. Äksöniä tulee enemmän kuin mitä siivoista naisihmisistä saataisiin irti.

Panu Rajalan teksti on aina ollut juohevaa ja lukijaystävällistä.

Suomussalmen sulttaanin eli Ilmari Kiannon elämän kohdalla ei näin ollut. Enimmän aikaa oli vaikea tietää, onko äänessä Ilmari vai joku hänen luomansa henkilö. Se haittasi jopa niin, että olin vähällä jättää kirjan kesken.

Kiinnostavimpia olivat Ilmarin (alkuperäiseltä sukunimeltään Calamnius) lapsuus ja nuoruus Suomussalmen pappilassa papin poikana. Sählinki alkoi yliopistovuosina, jolloin hän ei saanut oikein mistään otetta. Tuli yritettyä sitä ja tuli yritettyä tätä. Myöhemminkin hän tempoili äärimielipiteestä toiseen, etsi ja sai vihollisia niin kirkosta kuin yhteiskunnastakin. Kapinallinen hän oli, ja nykyään sanottaisiin varmasti, että myös narsisti.

Ilmari Kiannon naissuhteet olivat moninaisia ja niitä oli paljon. Ei ollut metoo-kampanjaa siihen aikaan, joten Ilmari saattoi esteettä kuvauttaa itsensä alastomana nuorten sihteerityttöjensä kanssa. Dirty old man.

Vanhaksi likaiseksi mieheksi Ilmari Kianto olisi jäänytkin ilman Ryysyrannan Jooseppia ja Punaista viivaa, jotka pelastivat hänet suomalaisen kirjallisuuden historiaan.

Levottoman mielen nappasin kirjaston hyllystä ihan vain Antti Tuurin perusteella.

Fiktiivinen elämäkertaromaani kertoo kuvataiteilija Arvid Bromsista (5.6.1910-10.5.1968). Hänestä en ollut koskaan kuullutkaan. Nyt tiedän että hän oli Suomen ensimmäinen surrealisti, mutta hallitsi muitakin tyylejä. 

Broms oli yrittänyt nuoruudessaan opiskella yliopistossa mm. teologiaa, mutta eihän siitä mitään tullut. Veri veti taiteiden puoleen. Siitä huolimatta että hän opiskeli maalaustaidetta kuuluisien opettajien johdolla sekä Pariisissa että Lontoossa, helsinkiläiset taidepiirit eivät koskaan laskeneet häntä joukkoonsa. Kun Lappajärvellä asuva Broms pitkällisen odottelun ja taistelun jälkeen pääsi pitämään näyttelyä helsinkiläisgalleriaan, vain pari taulua löysi ostajan. Yksikään pääkaupunkilaislehti ei noteerannut näyttelyä paria riviä enempää.

Ahdistusta ja rahapulaa Broms yritti hallita viinan avulla. Pikkurötöksistä seurasi jokunen vankilareissukin. Elämä oli huijaamista ja koijaamista ja naapurien ja ystävien hyväksikäyttöä. Seuraava tapaus on kuvaava. Talvi oli tulossa, eikä Bromsilla ja hänen viidennellä vaimollaan Helvi Inkerillä ollut varaa ostaa öljyä kaminaan. Silloin Arvid meni muitta mutkitta pyörittämään naapurin pihasta öljytynnyrin omalle puolelleen. Naapuri ei koskaan sanonut asiasta mitään. Muutenkin kyläläiset auttoivat pariskuntaa monin tavoin. Velkojaan Broms yritti maksaa tauluillaan, mutta varmasti kaikki eivät koskaan saaneet saataviaan. Broms eli aika ajoin harhoissa, ja levoton mieli räiskähteli niin että hänet oli rauhoitettava ruiskeen avulla.

Parasta kirjassa on Tuurin jäljittelemätön tyyli. Kaikki tapahtuu preesensissä, tässä ja nyt. Vuorosanoja ei kuvata sellaisinaan, vaan kertojaminä Bromsin kautta: "Rouva tulee ja kysyy, juommeko kahvit. Helvi Inkeri kieltelee ja kertoo, että olemme jo juoneet maanmittarin luona."

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjassa moneen otteeseen esiintyvä maanmittari on Antti Tuurin isä. Muitakin todellisia henkilöitä vilahtelee mukana, kuten Jorma Panula vaimoineen ja näyttelijä Jussi Jurkka, jota peräti epäillään Bromsin biologiseksi pojaksi. Arvidilla ja Emmi Jurkalla on ollut nuoruusvuosina myrskyisä suhde (parikin), joten ajatus ei ole mahdoton. Arvoitukseksi asian oikea laita kuitenkin jää.

Hankalia herroja tosiaan.

Odotan hetkeä, jolloin saan tarttua Aino Sibeliuksen tarinaan.